Huh huh, nyt se on vihdoin luettu!! Nuoren lupauksen, Riikka Pulkkisen, todellinen koetinkivi, toinen romaani, joka kantaa nimeä Totta.
Totta ei ole mikä tahansa kirja vaan The kirja. Pulkkisen esikoinen, Raja, sai sen verta ison mediamyllytyksen osakseen, että toisen kirjan kirjoittaminen muodostui oikeutetusti lähes mahdottomaksi tehtäväksi ihmelapsi-Pulkkiselle. Mutta kyllä se samperi pystyi siihen!!! Huh huh, pakko sanoa.
Tätä kirjaa lukiessani mielessäni pyöri täsmälleen samat asiat kuin Rajaa arvioidessani. Tarkoitushakuinen kriittisyys nyt ainakin päällimmäisenä. Rajaa ahmi ja ahmi ihan hulluna, mutta loppuun päästyä oli pakko todeta lakoniseen tyyliin että: "Olis se voinu parempikin olla". Median lempilapsi, oman julkisuuskuvansa tarkkaan puntaroinut Pulkkinen ei herättänyt sympatioita tekotaiteellisella asenteellaan, vaikka Raja olikin ihan mukiinmenevä hengentuotos.
Ottaessani Totta-teoksen hyppysiini ensimmäistä kertaa, päätin karistaa ennakkoasenteeni, mikä tietenkin on asenteellista jo itsessään. No, vauhtiin päästyäni en pystynyt enää jarruttamaan, kun kerta leikkiin ryhdyin. Pulkkinen tykittää tekstiä jälleen kerran harkitusti ja viilatusti, mutta se toimii sittenkin! Sivu sivulta ahmin lisää ja lisää, en voi hidastaa tahtia. En pysty pidättämään ihastustani enkä missään mielen välissäkään halua sortua hifistelyyn. Mitään ei olisi pystynyt tekemään toisin. Pulkkisella on niin vahva oma tyyli, ettei siihen auta mennä änkyttämään väliin. Hienoa, Riikka!
Äh, sanotaan se nyt sitten; Totta on pirun hieno kirja!!
Todettakoon vielä, että reaktioni Pulkkisen tuotokseen on erittäin spontaani ja rehellinen, en hienosäädä enkä viilaa tätä arvostelua. Tulkoon tämä kerrankin puhtaasta sydämestä.
Totta kertoo kolmen sukupolven naisista, kuolemasta, rakkaudesta, syyllisyydestä ja myös anteeksiannosta. Nyt ollaan kaukana Anja Kaurasen työläismurjuista, sillä Pulkkisen ikä ja status akateemisen suvun jatkeena sallii tämän maalailla raadollista paremman väen sukusaagaa. Naiset ovat menestyviä, huippukoulutettuja ja supertiedostavia. Kaiken saa kuitenkin solmuun lapatossumainen mutta oikukas suvunpää Martti, jonka motiivit jäävät kirjassa valitettavan vähälle selittelylle. Suvun naisten tunteet on painettu tiedostamattomaan, kunnes kuoleva isoäiti päättää nostaa kissan pöydälle.
Kerronta hyppii ajassa ja paikassa. Välillä ruopataan syöpää sairastavan isoäidin ympärilleen levittämää kauhunsekaista fiilistä ja välillä pompataan ajassa 1960-luvulle ja annetaan puheenvuoro perheen ulkopuoliselle lastenhoitajalle. Epäilyttävältä tuntui heittäytyä Pulkkisen visioimalle 60-luvulle, mitä 80-luvun lapsi siitä ajasta tietää. Totta puhuakseni välillä Pulkkisen maalailut lipsahtavat kliseisiin ja mahdottomilta tuntuviin tilanteisiin. Ei kai kukaan 60-luvulla elämäänsä elävä kiinnitä varta vasten huomiota vastaantulijoiden "ampiaiskampauksiin", "paksuihin silmälasinsankoihin" ja vaatteiden "keinokuituihin". Visiot ovat otoksia aikansa elokuvista ja hyvinhän Pulkkinen näyttää Godardinsa katsoneen. Pelkistettyinä fraaseina faktat menevät ainakin oikein.
Mutta lupasin olla heittäytymättä jälkiviisaaksi ja varta vasiten kriittiseksi. Vältän vähättelevät asenteeni ja hyväksyn Pulkkisen stailin sellaisenaan. Ilman muuta myönnän, että eri tyylistä kirjallisuutta (tai elokuvaa) on hölmöä arvioida rinnakkain, mutta yksinkertaistaminen on usein parasta. Preferoin viilamattomampaa kieltä, mutta omassa genressään Pulkkinen on pätevä. Niin että kymppi pläjähti.
Kouluarvosana: 10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti