Tätä kirjaahan on kehuttu kovasti eri kirjablogeissa, joten olin oikein tyytyväinen saadessani kirjastosta käsiini opuksen.
Kirjan päähenkilö on kustantaja Olli Suominen, jonka elämä järkkyy, kun hän kaappaa menestyskirjailijan, nuoruuden ihastuksensa Kerttu Karan kustantamonsa suojiin. Kara on kirjoittanut jymymenestyksen elokuvallinen elämänopas, jollainen olisi oikeassa elämässäkin varmasti kuumaa kamaa. Suomisen kustantamana aikoo hän julkaista ensimmäisen maagisten kaupunkioppaiden sarjasta, joka myös menisi kuin kuumille kiville IRL. Miksei kukaan ole kirjoittanut tällaisia!?
Maagisen kaupunkioppaan Kara aikoo kirjoittaa ensimmäisenä Jyväskylästä. Monella on epäilyksensä mahtaako siitä tulla mitään, kun vaihtoehtona olisi Pariisia, Berliiniä tai edes Helsinkiä. Samaa voisi miettiä itse Harjukaupunkien salakäytävien kohdalla, mutta mitä vielä. Tapahtumien sijoittuminen useimmille, kuten itselleni, tuiki tuntemattomaan pieneen kaupunkiin ei oikeastaan haittaa pätkääkään. Jyväskylä vaikuttaa sitä paitsi kovin sympaattiselta Jääskeläisen kirjassa.
Nykyhetken lisäksi kirjassa seikkaillaan Suomisen Ollin nuoruuden kesissä, joihin liittyy olennaisesti nuorten seikkailukirjojen kaltainen viisikko (vai kuusikko?) ja harjukaupungin salakäytävät.
Kirjasta on kirjoitettu niin paljon hyvää, että kerron mikä minua siinä häiritsi hiukan. Tiedän, että kyseessä on fantasia ja elokuvallinen kirja, mutta silti... En tiedä, fantasia tyylilajina on aina hämmentänyt minua. Ehkä sitä olisi kaivannut painavampia todisteita siitä, ettei kaikkea kirjassa tarvitse ottaa niin todesta, jotain peikkometsiä ja kärpässieniä vaikka. Nyt Suomisen Ollin teki ensin mieli päärynämehua, mutta päätyi kivennäisveteen ja järjesteli valokuva-albumiaan (tjsp) ja seuraavaksi käydään läpi tarantinomaista kostotarinaa. Ehkä tässä olikin juuri kirjan hienous, tiedä häntä.
Toinen asia, mikä kirjassa häiritsi oli toisto. Toistohan voi olla tehokeino tai paljastua joksikin hienoksi spiraalimaiseksi rakenteeksi, mutta itse en löytänyt mitään tällaista kirjasta. Tuntuu, että kun on keksitty muutama hieno oivallus, niitä kohdellaankin sitten kuin tiskirättiä - puristetaan irti kaikki mikä vain lähtee, niin ettei alkuperäisestä oivalluksesta ole lopulta jäljellä kuin rutikuiva haiseva rätti. Näin kävi nyt elokuvalliselle syväminälle, hitaalle jatkumohakuisuudelle, merkityksellisyyshiukkasille ja muille elokuvallisen elämänoppaan oivalluksille ja varsinkin salakäytävissä ryömimisille. Samaan sorruttiin mielestäni Antero Viinikaisen Orgossa todellisuuproosan ja muiden jankutusten kanssa.
Kolmannen asian kanssa ollaan kiikun kaakun ärsyttääkö se vai ei. Kirjasta tulee nimittäin mieleen Supervaiivi ja Kuinka minusta tuli tyhmä, joissa ärsyttävyyden ja rakastettavuuden rajamailla keikkuva päähenkilö on supernaiivi masennuspotilas. Sillä erotuksella, että Suomisen Olli on keski-ikäinen!
Kaiken kaikkiaan kirja oli kuitenkin erittäin hyvä ja jotain ihan muuta mitä voi odottaa. Elokuvaversiota odotellessa!
Kouluarvosana: 8 1/2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti