Klassikoiksi nouseissa tragedioissa kaava on loppupeleissä varsin simppeli. Päähenkilöille on keksitty jokin draamankaari, jännite, käännekohta tai pari ja that's it (tai jotain). Silti ne ovat jääneet elämään pidemmäksi aikaa kuin kirjoittajansa.
Sellaiseksi kasvoi Lempi ei ole leikin asia minulle, sen voin sanoa. Kahden ystävyksen tarina, jonka jokainen voi tulkita omalla tavallaan. Tai vain nauttia kerronnasta, kuten itse tein.
Paitsi, että Billien ja Franckin ystävyys perustuu heidän ysillä esittämään näytelmään, on itse kirjakin kerrottu näytelmän keinoin. Periaatteessa kirjassa ei tapahdu mitään. Parivaljakko makaa rotkon pohjalla koko kirjan ajan. Toinen tajuttomana, toinen puhua pulputtaa kuin piripäissään.
Billie, valkoisen roskaväen Michael Jacksonin biisin mukaan nimeämä tyttönen, kertoo hengästyttävällä tavalla tarinan kauniista ystävyydestä pikku tähdelle taivaalla. Aikaa on yksi yö, kunnes tähti lakkaa loistamasta.
Välillä Billie jää kuvaamaan vuosien takaista tapahtumaa herkullisen yksityiskohtaisesti. Niin, että kun hän taas muistuttaa, että tässähän oli kiire, lukija hermostuu. Miksi uppouduimme rypemään jossain kokonaiskuvan kannalta merkityksettömässä hetkessä, kun tarina on niin herkullinen, että haluan tietää miten tässä käy. Vauhtia siihen kerrontaan, vaikka äskeinen kuvaus olikin hykerryttävän mielenkiintoista. Rakastettavaa.
Harvoin lukee näin onnettomista ihmisistä näin toiveikkaana. Kieli on parhautta, vaikkei oppikirjojen mukaista olekaan. Suomentajalle propsit.
Kouluarvosana: 10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti