Kyllä se vaan niin on, että kaikin puolin taidokkaan kirjan kirjoittaminen on vaikeaa. Tässä on nyt kirja, jonka luulin iskevän meikämandoliiniin niin kuin kuuma veitsi voihin, vaan kun ei. Ei niin ei.
Venla Hiidensalon Mediahuorassa on kaikki peruslähtökohdiltaan reilassa. Aihe ja teema on tämän hetken kuuminta hottia: on simpsakka freelance-toimittaja ja pätkätyöt ja haastava yh-äitiyskin vielä. Kirjan päähenkilönä häärii toimittaja Maria Vartiainen, joka suoltaa kotiinsa lukkiutuneena päivästä päivään ja tunnista toiseen samasta muotista tulevaa iltapäivälehti- ja naistenlehtituubaa. Lehti-konsernissa piiskataan toimittajakunnasta löysät pois, mikä tarkoittaa sitä, että lehden avustavat toimittajat tekevät niska limassa pitkää päivää epäeettisin ehdoin ja keinoin ilman järjellistä rahallista korvausta. Marian 12-vuotias poika piirtää kuvan äidistä, joka istuu hakkaamassa näppäimistöä olohuoneen nurkassa.
Keitos nykyajan prekariaatin selkänahasta on puolivalmiinakin todella herkullisenoloinen ja odottelun väärti. Hiidensalo kirjoittaakin vielä todella hyvin, ja minuun uppoaa juuri tässä kirjassa käytetty satiirinen ja kyynisen kylmä kieli. Olen siis todellakin kohderyhmän ytimessä.
Puoliväliin saakka lukea nautiskelen ja hörisen päähenkilön kohellukselle aivan estoitta, kunnes loppusuoralla Mediahuora jotenkin vain kirpoaa taivaan tuuliin. Odottava tunnelma ja päähenkilön symppaus haihtuvat tietymättömiin, ja jäljelle jää vain ahdistus ja typertynyt epäusko. Miksi kirjassa hassataan mahdollisuudet päähenkilön henkiseen kasvuun? Aivan kuin kirjailija olisi vihannut ja halveksinut päähenkilöään.
Maria Vartiaisen pääkoppa on arvoitusten kammio, johon Hiidensalo ei anna suoraa sisäänpääsyä. Maria Vartiainen tekee niin päättömiä valintoja, että uskon hänen tulleen hulluksi kirjan mystisimmillä sivupoluilla. Sivupolkuja nimittäin riittää. Kirjassa kimpoillaan ja tempoillaan laidasta laitaan niin, että pieni suitsiminen hauskojen mutta toisinaan turhien sivujuonteiden osalta olisi ollut enemmän kuin paikallaan.
Mediahuora osoittaa, että vaikka kirjoittaa jäätävän hyvin, täytyy juonenkäänteiden olla jollakin tavalla perusteltuja. Maria Vartiaisen tarinan olisi voinut hyvin puristaa timanttiseksi paketiksi, jos kirjan sivumäärää olisi supistettu puoleen. Long play -romaani nykypäivän pikareportaaseista ei ole hyvä formaatti.
Kaikesta huolimatta Hiidensalo sai allekirjoittaneen kuitenkin sen verran vakuuttuneeksi kirjoitustaidollaan, että pidän jatkossa silmät ja korvat auki muillekin kirjailijan tuotoksille.
Kouluarvosana: 7
Tykkään Hiidensalon tavasta kirjoittaa, vaikkei tainnut Mediahuora olla minunkaan kirjani. Kannattaa kokeilla kirjailijan uusinta tuotosta, Karhunpesää. Siitä minä ainakin tykkäsin enemmän. :)
VastaaPoistaKiitos kommentista! Minäkin pidin Hiidensalon kirjoitustyylistä, mutta päähenkilön irrationaalisuus häiritsi. Ja kyllä vaan, tuo Karhunpesä pitäisi lukea jossakin vaiheessa.
VastaaPoistaVähän samoilla linjoilla että jonkin verran tiivistämällä erityisesti loppupuolella tässä olisi voinut olla hyvinkin timanttinen opus, vaikka nytkin oli kiinnostava. Minua ei siis haitannut että päähenkilöstä ei symppaa edes kirjailija, ja tavallaan tähän sopi myös tietty päättömyys, Maria oli ajautunut niin pitkälle tilanteen ja oman päänsä vangiksi että tolkuttomiinkin ratkaisuihin päädytään. Tavallaan tässä kuvatussa maailmassa henkinen kasvu on tarina lehdessä, todellinen kasvu on mahdottomuus.
VastaaPoistaHei, kiitos kun kommentoit. Olet tehnyt hyvän huomion; ehkä opetus onkin juuri se lehtien sivuilla oleva irvokkuus, oikeasti epätodellinen henkinen kasvu. Maria Vartiainen kirjoittaa selviytymistarinoita muista, mutta kuka kirjoittaisi sellaisen Mariasta... ei kukaan. Kiitos että "avasit" tämän ajatuksen tästä kirjasta :)
Poista