Raimo Pesonen: Automies (2012)

Mitäs sitten keksisi, kun sumpit on siemailtu ja Raimo Pesosen Automies luettu? Hidasta elämän soljumista ja elämän koulussa opiskeltua filosofiaa sopii odottaa, kun tarttuu kirjaan, jonka pääosaa esittää Automies isolla A:lla. "Automiehen maa alkaa jossain Kehä ykkösen jälkeen ja yleensä ennen Kehä kolmosta", kertoo kirjan aloituslause. Tämän sisällön kertoo aika hyvin myös vaalitulokset.

Automiehen mielenmaisemaan kuuluvat huoltamoiden parkkipaikat, bensamittarit, sumppikannut ja vitriineihin kuivahtaneet käntyt. Kun jakeluauton nokan kääntää kohti kirjainhuoltamon pihaa, voi olla varma, että lippalakkiporukasta löytää aina juttuseuraa. Tarinan päähenkilö on vähän yksinkertaisen oloinen, lastuna laineilla ajelehtiva perusmies, joka mieluummin istuu ja kuuntelee kuin on itse suuna päänä. Hiljainen luonne sopii hyvin yksinäiseen hommaan ratinkääntäjäksi.

Pesonen on tehnyt Automiehestä hiljaisen tietäjän. Vaikka ensivaikutelma Automiehestä ei mairittele, on selvää, ettei Automies tyhmä ole. Vaatimatonta viisautta piisaa, mutta sitäpä ei paljon huudella. Pesonen purkittaa autenttista tunnelmaa taiten. Tämänkin kohtauksen voin itsekin muistaa kokeneeni joskus 90-luvulla pankakoskelaisukkini seurassa:

Lieksan keskusta on äkkiä nähty, vaikka komeita tukkirekkoja siellä riittää. Parkkeeraan itseni ABC:lle haistelemaan maailman tuulia ja lihapiirakkaa halkaistulla HK:n sinisellä. Naapuripöydän vanha mies kaipaa markkaa takaisin ja vieruskaveri sille viime viikolla lainaamaansa kaksikymppistä. Kolmas muistelee kuinka Pankakoski tyhjennettiin 50-luvulla yhdellä rysäyksellä mustalaisista, puhelinlangat ja sähköt poikki ja ei kun naiset ja lapset suoraan tien päälle, miehiä ensin läksiäisiksi turpaan. Neljäs sanoo että media vääristelee ja markkaa takaisin kaipaava suutahtaa ja lähtee. Kolme jäljelle jäänyttä arvioivat että Reinolla on aina ollut elämässä lintallaan muutakin kuin kengänkorot, näkeehän sen pojistakin. Pankakoskenpuhdistaja sanoo, että työttömiä ovat omatkin pojanpojat, mutta osaavat hävetä hiljaa kotonaan eivätkä näytä naamaansa kylillä tai kahviloissa varsinkaan niin kuin nämä vastaanottokeskuksen murjatit.

Pesosen tapa kirjoittaa muistuttaa paljon Tuomas Kyröä, mutta Automies ei kuitenkaan ole mielensäpahoittaja. Musta huumori keski-ikäisistä miehistä on ehtymätön luonnonvara, josta riittää ammennettavaksi kaikille. Pesoselle toivotan menestyksekästä kirjallista jatkoa.

Kouluarvosana: 7