David O. Russell: I Heart Huckabees

David O. Russellin ohjaama ja käsikirjoittama I Heart Huckabees on varsinainen helmi vuodelta 2004. Tuolloin toinen Koirista on ilmeisesti viettänyt hiljaiseloa elokuvarintamalla missattuaan moisen tapauksen. Toisen Koiran jauhettua vuosikaudet elokuvan erinomaisuudesta, saa eilisestä lähtien vihdoin tämäkin rakki levittää Huckabeesin ilosanomaa.

Asetelma elokuvassa on herkullinen. Albert (Jason Schwartzman) haluaa vastauksen isoon kysymykseen eli selvittää olemassolonsa tarkoituksen. Tähän hän palkkaa avuksi "etsivätoimiston", joka on erikoistunut ratkaisemaan ihmisten ekstistentiaalisia ongelmia vakoilemalla asiakkaitaan ja selvittämällä teorioitaan elämän tarkoituksesta. Elokuvan nerokkuus ei suinkaan jää herkulliseen alkuasetelmaan, vaan tästä alkaa varsinainen tykitys, joka on käsittämätöntä kohellusta ja sekoilua, hengästyttävää dialogia ja toinen toistaan herkullisempia hahmoja. Tyyliltään elokuvan voisi kai yhdistää Charlie Kaufmanin ja Wes Andersonin irrotteluihin.


Elokuvan juoni kulkee lyhykäisyydessään seuraavanlaisesti. Albertin vaatiessa kärsimättömänä tuloksia etsiväpariskunnalta Bernandilta ja Vivianilta (Dustin Hoffman ja Lily Tomlin), tutustuttavat he Albertin toiseen maaniseen asiakkaaseensa, Tommyyn (loistava Mark Wahlberg). Vaan tästäkös soppa syntyy ja elokuva sen kuin paranee. Maailman (ja jenkkien hallituksen) julmuudesta flipannut Tommy jauhaa öljynkulutuksen mielettömyydestä ja tutustuttaa Albertin ranskalaiseen toisinajattelijaan Caterine Vaubaniin (Isabelle Huppert). Tämä johdattaa tuoreet ystävykset olemassaolon arvoituksen mysteerissä täysin vastakkaiseen suuntaan kuin Bernard ja Vivian, jotka silti jatkavat itsepintaisesti tutkimuksiaan. Asiakkaakseensa he ovat saaneet myös Albertin inhokin Bradin (Jude Law), joka on syrjäyttänyt Albertin kansalaisjärjestössä. Bradin ja tämän vaimon (Naomi Watts) täydellinen pinnallinen maailma romahtaa kaikkien edellä mainittujen yhteistyön tuloksena ja samalla antisankareidemme Albertin ja Tommyn palaset loksahtavat kohdalleen.


Elokuvan loppu on jotain aivan parasta mitä äkkisältään muistan nähneeni. Kaverukset tapaavat uuvuttavien vaiheiden jälkeen. On tullut petettyä toista ja jos jonkinlaista, mutta päämäärä on saavutettu. Molemmat ovat nähneet totuuden. "It's so fantastic", "And it's also nothing special".

Tuntuu, että puolet on jäänyt sanomatta. Tämä täytyy nähdä itse, niinkuin kaikki elokuvat tietysti. En voi muuta kuin suositella lämpimästi elokuvaa. Jostain syystä varsinkin Mark Wahlbergin näyttelemä Tommy oli mieleeni ja nauroin joka kerta hänen ilmestyessä kuviin. Hyvin oli leffa kestänyt mielestäni aikaakin, vaikka nykyään ei kai podetakaan maailmantuskaa niin voimakkaasti kuin 2000-luvun alussa Jenkkien sotaretkien aikaan.

Kouluarvosana: 10

Rosa Liksom: Bama Lama

Takakannessa kerrotaan Bama Laman "marsittavan esiin ne ihmiskohtalot, jotka yleensä räjähtävät silmille sensaatiolehtien mainoksista ja iltapäivälehtien lööpeistä". Ensimmäisten novellien jälkeen tuntuukin kutkuttavalta. Nyt mässäillään roskasakin raflaavilla elämäntarinoilla. Ehkä saadaan tietää ihmisten motiiveista ja huomataan rikollistenkin olevan inhimillisiä olentoja.

Mutta sitten alkaa kyllästyttää. Novellit alkavat toistaa toisiaan hyvin nopeasti. Tarinoiden puitteetkin muuttuvat tylsemmiksi. Etelän sekakäyttäjistä siirrytään jänkhälle ja pahoihin poliiseihin, joita riittää tarina toisensa jälkeen. Muistan etten oikestaan koskaan ole ollut niin innostunut roskalehtien sosiaalipornosta. Henkilöistäkään ei avaudu mitään sen syvällisempää. He ovat yksinkertaisesti ilkeitä ja vittumaisia.

Arvio: No, ihan viihdyttävää, helppoja, lyhyitä (siis tosi lyhyitä) novelleja. Ihan hyvin oli eläydytty kirjailijalle varmasti vieraisiin maailmoihin. Yhtä soittoa lukiessa tuppasivat kyllästyttämään. Ehkä parempia pieninä annoksina nautittuna.

Kouluarvosana: 7

Kreetta Onkeli: Kutsumus

Kreetta Onkelin uusin opus on nimeltään Kutsumus. Se kertoo kirjailijan kutsumuksesta, tai oikeastaan sen puutteesta. Tarinassa on kaksi naista. Sanelma Salminen on jo aiemmin julkaistu, vähänmyyvä kirjailija, ja Gunnevi Björknheim Sanelman esikoisrunokokoelmaansa omakustanteena painattava tuttava.

Sanelma ei ollut koskaan tuntenut kutsumusta kirjailijan hommiin, vaan hän ajautui kirjallisuusalalle työkkärin kautta ensin kustantamoon esilukijaksi ja sittemmin kirjallisuuskriitikoksi sanomalehteen. Kenkää tuli molemmista duuneista. Sitten syntyi lapsi yhden yön hairahduksesta. Jossain vaiheessa Sanelmalta kuitenkin saatiin julkaistua eksistentialistiset teokset: Tilillä ei ollutkaan mitään, Ihmisiä jotka tuntevat toisensa vaikka eivät haluaisi, Tänä aamuna hyvin hautunutta puuroa ja Yksinäisyys sallittu suojatiellä. Sanelma on peeaa, ja parikymppinen tytär rypee työttömänä kotona, koska ei suostu ylioppilaana siivoajaksi. Viini on Sanelman kutsumus, kirjoittaminen ei. Sanelman uunituorein on vain 46-sivuinen.

Gunnevi Björkenheim on matkalla painattamaan esikoisrunokokoelmaansa Postia terveyskeskuksesta, jota tämä on synnytellyt 50 vuotta. Hän kohtaa Sanelma Salmisen, ja leidit dokaavat kirjan painattamiseen tarkoitetut rahat. Viimeisillä penneillään Gunnevi ostaa postimerkit ja lähettää runokokoelman kustantajalle. Ja heti tärppää! Postia terveyskeskuksesta on bestseller ja Gunnevista tulee julkinen eläin kirjaansa promotessaan. Uutta tekstiä ei vain tahdo syntyä, vaikka kustantaja painostaa, menihän ensimmäisenkin kirjan kirjoittamiseen puoli vuosisataa.

Naisista Sanelma on realistinen, Gunnevi haihattelija, mutta pinnalliset kirjat myyvät. Gunnevin toinen kirja syntyy lopulta yllättäen; Gunnevi varastaa elämäntarinan lentokoneessa tapaamaltaan naiselta. Gunnevi ei tajunnut vaihtaa edes sankarittarensa nimeä. Sanelma Salminen puolestaan pokkaa viimein valtionpalkinnon 46-sivuisella teoksellaan Yksinäisyys sallittu suojatiellä, jonka päähenkilö on niin hyljeksitty, ettei autotkaan aja hänen päälleen.

Onkelin kirja on taas ihanan pieni ja kompakti. Päälauseilla taituroiva Onkeli onnistuu satiirisessa teoksessaan täydellisesti. Olin todella helpottunut huomatessani Onkelin pistävän parastaan Kotirouvan jälkeen, joka mielestäni oli pettymys. Kutsumus on erilaista Onkelia, hauskaa, napakkaa ja hirtehistä dialogia tykittävää. Koko kirjallisuusala saa vettä niskaansa ja glamour kirjailijan urasta ropisee roskakoppaan.

Kutsumuksensa kanssa taistelevat kirjailijat Salminen ja Björkenheim kohtaavat kirjan lopussa Lapin matkallaan todellisen kutsumustaiteilijan, itsensä Vesa-Matti Loirin. Aivan loistava lopetus kirjalle! Bravo!


Kouluarvosana: 9 1/2

Nina Petander: Pläts!

Tähän kirjaan kiinnitin huomiota mainion kannen ansiosta jo Petanderin kisatessa Hesarin kirjallisuuspalkinnosta. Monet kirjat jäävät uutuudeltaan lukematta, mutta kirjastosta ne ajoittain pomppaavat syliini tehden minut hirmu onnelliseksi.
Serpentiini ja c-kasetti kirjan kannessa antavat osviittaa tulevasta; Nina Petanderin Pläts! (2009) vetoaa kasari-retroon ja tunnustukselliseen omaelämänkerralliseen kerrontaan. Noilla mausteilla pötkii nykyään jo aika pitkälle.

Petanderin esikoisteos kertoo abiturientti Antiinasta, tämän pikkuveljestä (jolle ei kerrota nimeä) ja heidän äidistään, jonka elämä pyörii työssäkäynnin ja kotisohvalla vietetyn Dallas-hartauden ympärillä. Antiinan ainoa ystävä Levysoitin-Minna on karkaamassa ulottumattomiin bändäriytensä kanssa, ja luokan kaunein priimus Petronella herättää Antiinassa outoja tunteita, kateutta ja melkein rakkautta. Sitten on vielä pikkuveljen sirkuskoulua luotsaava Jonglööri, lihaksikkaat käsivarret ja jäntevän kropan omaava nuorimies. Antiinan äidistä eronnut isä nolaa Antiinan ilmaantumalla joka paikkaan humalassa. Kaiken tämän voisi vielä kestää, mutta Antiinan elämän raskain asia on oma äiti. Äiti tanssittaa tukkapöllytangoa joka päivä, tähtää hyvin ja lyö kovaa.

Kirjassa pöyhitään hauskoja 80-luvun anekdootteja, mutta kahlataan synkissä vesissä. Antiina vaikuttaa ikäistään huomattavasti nuoremmalta ja keskenkasvuisemmalta, mikä lienee luonnollinen defenssien ilmentymä moisessa perhehelvetissä. Tai sitten Petander on yrittänyt lapsenomaisuudella alleviivata jotakin tiettyä. Petanderin teksti on paikoittain rytmittämätöntä ja mielestäni siitä paistaa läpi liika yrittäminen. Siinnä missä Kreetta Onkelin Ilonen talo oli sujuvaa horroria, Petanderia tankatessa kurtistelin kulmiani aika ajoin.

Antiinan keskenkasvuisuutta korosti vielä sairaalloinen kiusaamisvietti. Saatuaan äidiltään turpaan Antiina purki tuntojaan sadistisiin tempauksiin, jonka kohteeksi tämä oli keksinyt Petronellan, luokan linnunluisen hikarin. Antiinan silmissä täydelliseltä Petronellalta löytyi kuitenkin omastakin takataskusta tukku salaisuuksia.

Omaelämänkerrallisuus (tai se, minkä kuvittelin sellaista olevan) oli Petanderin teoksessa melko kiusallista. Pikkuveljen sirkuskoulu ja siellä kiipeilevä Jonglööri olivat typerryttävän irrallisia tarinan kannalta. Saati sitten naapurin Laihialais-Janne, haiseva ällötys, joka oli iskenyt silmänsä Antiinaan. Oliko näille hahmoille oikeasti mitään käyttöä? Parannusehdotuksena Petanderin olisi ollut hyvä keskittyä keskeisiin hahmoihin ja tehdä niistä syvällisempiä, nyt niistä ei tullut kenestäkään tuttua, vaan jokainen jäi hajuttomaksi ja mauttomaksi. Antiinan äidissä yksin olisi ollut tuplasti hyödyntämätöntä ainesta. Äitisuhteesta olisi mielestäni ollut hyvä ammentaa kunnon analyysia, nyt väkivaltaisuus ja tunnekylmyys jäivät ikään kuin vihjailun asteelle. Toki tyylikeino sekin.

En tiedä miksi nykyään kaikki kotimaiset uutuuskirjat tuntuvat siltä, kuin ne kuuluisivat nuorten hyllyyn (kts. Anssi Kelan arvostelu). Vaikken Plätsiä nuorisokirjaksi sanoisikaan, on siinnä silti hurjasti keskenkasvuisia virittäviä elementtejä (mikä ei sinänsä ole huono asia). Tosin nuoruushan yltää nykyään päälle kolmenkympin... Edellä mainitsemani Ilonen talo ja Pirkko Saision Elämänmeno eivät kuitenkaan tuntuneet nuorten kirjoilta.

Perhehelvettien ja kasvukipujen kuvauksessa Pläts! sekoittuu monien kaltaistensa joukkoon, eikä missään nimessä yllä kirkkaimpaan kastiin. Lituskaisen kirjan olisi voinut lukea nopeastikin, nyt sitä joutui tankkaamaan aika pitkään. Se ei vain vetänyt puoleensa, niin kuin jotkut muut kirjat ovat todistetusti joskus tehneet.

Kouluarvosana: 7+