Katriina Järvinen ja Laura Kolbe: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa (2008)

Jotkut ne lukevat tenttikirjoina tällaisia herkkupaloja, meikäläinen pläräilee näitä ihan huvikseen. Katriina Järvisen ja Laura Kolben Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa on kepeää iltalukemistoa sydäntäraastavasta aiheesta. Luokkaretkeily liippaa allekirjoittanutta henkilökohtaisesti melko läheltä, ja tämä kirja tarjoaa fiilistelyyn helposti tunnistettavia tilanteita ja esimerkkejä. En ala tässä saarnata luokkaeroista, sen verran herkkähipiäinen aihe on kyseessä, mutta Järvisen ja Kolben kirja kannattaa lukea, jos on pähkäillyt aiemminkin teeman kanssa. Kaikkiahan luokkatietoisuus ei tunnut koskettavan.

Mikään vallankumouksellinen lukemisto Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa ei ole. Luulisi tällaisia turinoita putkahtelevan useamminkin esiin yliopistomaailmassa, mutta ilmeisesti aihe on kuin onkin melko tabu. Katriina Järvinen edustaa tekijöistä sitä luokkaretkeilijää, joka nousee työväenluokasta hyvintoimeentulevaan keskiluokkaan ja osaksi akateemista älymystöä. Laura Kolbe puolestaan paistattelee ylhäisen suvun tarjoamassa valokeilassa ja jakaa paikaltaan asiantuntijalausuntoja luokkaeroista. Järvisen kertoessa käytännönkokemuksista elämästään köyhänä, Kolbe heittelee esiin historiallisia taustatietoja ja tutkimustuloksia. Vaikka Kolbe onkin porvariksi ihanan humaani ja häntä olisikin joskus sympannut, tämän lukukokemuksen jälkeen se on jo vaikeampaa.

Loppujen lopuksi kirjan ote on turhan kesy omaan makuuni. Ja vaikka mässäily ei itsetarkoitus olisikaan, Katriina Järvisen omakohtaiset kokemukset eivät ole tarpeeksi proleja myrskyn herättämiseen. Tuntuu, ettei tamperelaisen siivoojavanhempien tyttären tarina pääse kurjuudessaan samalle tasolle, kuin kolmannen polven lähiöläisten kohtalot nykyään. Ehkä Järvinen ja Kolbe ovat olleet aavistuksen varovaisia aihetta käsitellessään. Luokkaerojen paraikaa kasvaessa luulen, että tabusta saadaan pian messevämpiäkin kokemuksia luettavaksi.


Kouluarvosana: 8

Dennis Dugan: Grown Ups - Oikeesti aikuiset (2010)

Sitten kun Suomen teattereihin saadaan 'tuoretta' komediaa, tuodaan sinne tällaista roskaa. Grown Ups - Oikeesti aikuiset on oikeesti yhtä huono mitä nimi antaa olettaa. Nimekkäitä näyttelijöitä pullisteleva komedia muistuttaa uutuuksista liikaa Hot Tub Time Machine - Kasarikankkusta ja liian vähän Get Him to the Greekiä.

Kun niminäyttelijät esittävät komediaa, joka ei naurata, se pistää myötähäpeän sijaan vihaksi. Adam Sandler, Chris Rock, Kellarin kunkku Kevin James, Salma Hayek, Steve Buscemi lupailevat ainakin meikäläisellä parempaa kuin tämä, vaikka aavistus tulevasta olikin toki tiedossa. Ihmetyttää mihin Chris Rockia esimerkiksi elokuvassa tarvittiin. Pari semihauskaa varvasvitsiä ja that's it. Steve Buscemin rooli on yhtä pieni, mutta naurattaa toki, loistava näyttelijä ja hauskan näköinen naama kun on.

Elokuvan idea on koulun korisjengin jälleennäkeminen legendaarisen valmentajan hautajaisten yhteydessä. Lenny Feder Hollywoodista (Sandler) on vuokrannut hautajaisten jälkeen poppoon käytettäväksi mökin lapsuuden sielunmaisemasta Kanadan järvimaisemasta. Kaverukset näkevät ensimmäisen kerran aikoihin ja tuovat mukanaan perheensä muiden ihmeteltäviksi.

Elokuvan hauskuus perustuukin sitten perheenjäsenten kummallisuuksiin - kellä on pierevä äiti ja kuka on naurettavan vanhan vaimon kanssa. Leffan dialogi koostuu lähes pelkästään one-linereista. En tiedä, minusta stand up on asia erikseen ja elokuva jotain ihan muuta. Grown upsin hauskuus piilee myös sukupolvien välisissä eroissa. Kun oikeesti aikuiset olivat lapsia, he leikkivät mitä mielikuvituksellisimpia leikkejä ulkona, mutta heidän jälkikasvunsa pelaavat vain päivät pitkätysten Nintendoa, eivätkä osaa heittää edes kiveä järveen.

Koko perheen elokuvana ymmärtäisin tämän jotenkin. Köysiradoilta tippumiset varmaankin naurattavat perheen pienempiä, mutta heille suunnattuna elokuvassa on kyllä liikaa tissejä ja perseitä. En tiedä, ehkä Oikeesti aikuisissa on haettu jokaiselle jotain.

Helppoa katseltavaa. Jos ei mikään muu uppoa.

Kouluarvosana: 5+

Adam McKay: Velipuolet - Step Brothers (2008)

Harvemmin on keskiverto ja tasapaksu komedia onnistunut jakamaan tämän kotikatsomon mielipiteitä niin kuin Adam McKayn Velipuolet. Will Ferrell esittää nelikymppistä peräkammarin poikaa, jonka sinkkuäiti rakastuu vielä kypsemmällä iällä hurmaavaan mieheen, jonka omissa nurkissa pyörii... yllätys yllätys, myös keski-ikäinen naimaton poikamies-poika (John C. Reilly). Vanhusten muodostaessa uusioperheen Ferrellin ja Reillyn hahmot joutuvat reviiritaisteluun muuttaessaan saman katon alle asumaan. "Velipuolten" yhteiselo ei lähde alkuun ruusuisesti mutta jaetut vastoinkäymiset auttavat löytämään yhteisen sävelen.

Absurdi juoni-idea ei kanna elokuvaa kovin pitkälle, vaikka se tavallaan onkin suht "omaperäinen" tämän tyypin genressä. Allekirjoittaneen odotukset leffalle olivat: tyypilliseen tapaan katsojaa aliarvioiva mutta harmiton nollaukseen sopiva sontapläjäys. Kansikuvan perusteella olin valmistautunut 6 arvosanaan yltävään tekeleeseen. Ja vaikka tällä kotisohvalla on taide-elokuvat lentäneet romukoppaan (kutakuinkin heti tämän blogin avaamisen jälkeen) muiden sivistyshankkeiden kanssa, ja aivot huutavat komediaa, oli Velipuolet silti alhaisiakin odotuksia p*skempi.

Toinen kotikriitikkomme taas katsoi Velipuolet ihan mielihyvällä tietäen, että kun ei odota mitään, ei voi vaatia mitään. "Oli tää silti parempi kuin Hot Tub Time Machine". Mikä pitänee paikkansa.

Kouluarvosana: 5 1/2

Pelle Miljoona: Kreuzberg (2010)

Hei älä tuu selittää mulle kuuntele tää juttu tää menee näin. Nimittäin Pelle Miljoona on loistava kirjailija!

Pelle Miljoonan ja Kreuzbergin nimet uutuskirjan kannessa lupasivat hyvää. Kreuzberg on ihq <3. Pelleltä taas muistan lukeneeni joskus yhden nerokkaimmista äkkisältään mieleen tulevista letkautuksista. "Shanti Babakin kävi paskalla", muistuttaakseen pyhän miehen kuolevaisuudesta.

Hyviä heittoja löytyy Kreuzbergistäkin. Vaikkapa "Menneinä viikkoina aura ei ollut loistanu kirkkaissa spektrin väreissä, vaan kyns syvää vakoa itseinhon suossa". Tai "Berliinin muuri murtui ryminällä, harva kuulee kapitalismin murenemisen".

Koko kirja on itse asiassa melkoista tykitystä. Tulee Anja Kauranen mieleen. Oivaltavia sivalluksia toisensa perään, slangin ja milloin mistäkin kielestä tilanteeseen parhaiten soveltuvan sanan sävyttämänä. Pelle on varsinainen kosmopoliitti. Uskottavasti kaveri osaa kirjoittaa vieraista paikoista ja kulttuureista. Berliinissä seikkaillaan turkkilaisten kotikonnuilla, maan alla ja jokilaivalla. Afganistanissa käydään pyhää sotaa. Ääri-islamistit ja uusnatsit rinnastetaan toisiinsa.

Päähenkilönä kirjassa on kaksikymppinen kurdinainen, Uzi, joka laulaa perheeltään salassa, ja hyvin laulaakin. Uzin ympärille on luotu toinen toistaan messevämpiä hahmoja. Boheemipsykiatri, joka kyyditsee potilastaan vanhalla moottoripyörällään. Narkkari Herman, joka kirjoittaa sydäntä riipaisevia runoja. Tämän äiti, puolalaisrouva, joka pumpatiin täyteen dopingia Los Angelesin olympialaisia varten. Mystinen burkamies. Veli Ahmed, joka lähtee opettelemaan pyhän sodankäynnin taitoja Afganistanin aavikolle. Vanha hollantilainen hippi, joka on seilannut jokilaivallaan läpi Euroopan ja historian. Ja monia muita.

En voi muuta kuin suitsuttaa estoitta Kreuzbergiä. Se on viihdyttävä, hauska, jännittävä, oivaltava... Mitä muuta voi kirjalta vaatia. Hieno kirja!

Kouluarvosana: 9 1/2

Marja Björk: Puuma (2010)

Marja Björk on tarttunut härkää sarvista ja ottanut kantaaksen suomalaisen puumanaisen viitan. Jonkunhan se täytyy tehdä, ja julkisuus tällä aiheella on taattu. Lehtien palstoilla Björk on paistatellut puumaksi tälläytyneenä koti-Kallionsa kaduilla ja antanut asiantuntijalausuntoja kypsempien naisten seksuaalielämästä poikarakastajiensa kanssa. Kukapa ei haluaisi olla kotomaamme Demi Moore?

Puuma kertoo juristi-Mallasta, elitististä, jonka elämää eivät enää ilahduta minkkiturkit eivätkä uudet Bemarit, vaan nuoret rakastajat, joita Malla keräilee salaa avomieheltään Kaukolta. Mallan ja Kaukon liitto on urautunut intohimottomaksi, ja Malla katsoo olevan kaikkien etu, että hän käy hakemassa virikettä elämäänsä naapurin nuoren poikamiehen syleilystä. Björk kuvaa kuusikymppisen Mallan vartalossa tapahtuneita muutoksia realistisesti ja rehellisesti. Malla ei elä harhoissa, vaan tajuaa tulleensa vanhaksi, eikä myöskään petä itseään kuvitelmilla, että nuoren miehet voisivat ajatella tätä muuna kuin äitihahmona. Nuori rakastaja, Roy, haluaa olla vauva, jota Malla imettää. Että mitenhän se on Demillä ja Astonilla?

Välillä kertomus harhailee Mallan lapsuuden kesiin, joita tämä vietteli maaseudulla ylimystöperheensä kesähuvilalla. Naapurissa asusti mustalaisia, joiden joukosta Malla löysi itselleen Orvokki-tytön sydänystäväkseen, ja Mallan äiti Hemmi-sedän yölliseksi leikkikaveriksi. Mallaa kohti äiti oli tunnekylmä, mutta yöllä Hemmin luokse hiipiessään onnellinen. Puumassa nautiskellaan siitä, että miehet ovat voimattomia aisankannattajia. Äkkiseltään mieleeni tulee vastaava tarina toisinpäin Alpo Ruuthin Tavallisen suomalaisen miehen muodossa. Siitä on 30 vuotta.

Björkin kirjaa ei voi parhaalla tahdollakaan julistaa mestarilliseksi, mutta ajankuluna menihän se. Puuman eri osa-alueet liihottelivat mielestäni irrallisina toisistaan, enkä oikein nähnyt esimerkiksi mustalais-teeman ymppäämistä mukaan kovinkaan perusteltuna. Lanka, jossa käsiteltiin Mallan Riitta-ystävän narsisti-sulhasta oli raadollinen mutta siitä huolimatta huvittava. Mutta ei sillä ollut kokonaisuuden kannalta mitään merkitystä.

Kirjailijan esikoisteosta, Posliinia, en ole lukenut, mutta miksen joskus voisi sitäkin vilkaista. Kiitokset vaan tarttumisesta arkoihin aiheisiin.


Kouluarvosana: 7

Riikka Pulkkinen: Totta (2010)

Huh huh, nyt se on vihdoin luettu!! Nuoren lupauksen, Riikka Pulkkisen, todellinen koetinkivi, toinen romaani, joka kantaa nimeä Totta.

Totta ei ole mikä tahansa kirja vaan The kirja. Pulkkisen esikoinen, Raja, sai sen verta ison mediamyllytyksen osakseen, että toisen kirjan kirjoittaminen muodostui oikeutetusti lähes mahdottomaksi tehtäväksi ihmelapsi-Pulkkiselle. Mutta kyllä se samperi pystyi siihen!!! Huh huh, pakko sanoa.

Tätä kirjaa lukiessani mielessäni pyöri täsmälleen samat asiat kuin Rajaa arvioidessani. Tarkoitushakuinen kriittisyys nyt ainakin päällimmäisenä. Rajaa ahmi ja ahmi ihan hulluna, mutta loppuun päästyä oli pakko todeta lakoniseen tyyliin että: "Olis se voinu parempikin olla". Median lempilapsi, oman julkisuuskuvansa tarkkaan puntaroinut Pulkkinen ei herättänyt sympatioita tekotaiteellisella asenteellaan, vaikka Raja olikin ihan mukiinmenevä hengentuotos.

Ottaessani Totta-teoksen hyppysiini ensimmäistä kertaa, päätin karistaa ennakkoasenteeni, mikä tietenkin on asenteellista jo itsessään. No, vauhtiin päästyäni en pystynyt enää jarruttamaan, kun kerta leikkiin ryhdyin. Pulkkinen tykittää tekstiä jälleen kerran harkitusti ja viilatusti, mutta se toimii sittenkin! Sivu sivulta ahmin lisää ja lisää, en voi hidastaa tahtia. En pysty pidättämään ihastustani enkä missään mielen välissäkään halua sortua hifistelyyn. Mitään ei olisi pystynyt tekemään toisin. Pulkkisella on niin vahva oma tyyli, ettei siihen auta mennä änkyttämään väliin. Hienoa, Riikka!

Äh, sanotaan se nyt sitten; Totta on pirun hieno kirja!!

Todettakoon vielä, että reaktioni Pulkkisen tuotokseen on erittäin spontaani ja rehellinen, en hienosäädä enkä viilaa tätä arvostelua. Tulkoon tämä kerrankin puhtaasta sydämestä.

Totta kertoo kolmen sukupolven naisista, kuolemasta, rakkaudesta, syyllisyydestä ja myös anteeksiannosta. Nyt ollaan kaukana Anja Kaurasen työläismurjuista, sillä Pulkkisen ikä ja status akateemisen suvun jatkeena sallii tämän maalailla raadollista paremman väen sukusaagaa. Naiset ovat menestyviä, huippukoulutettuja ja supertiedostavia. Kaiken saa kuitenkin solmuun lapatossumainen mutta oikukas suvunpää Martti, jonka motiivit jäävät kirjassa valitettavan vähälle selittelylle. Suvun naisten tunteet on painettu tiedostamattomaan, kunnes kuoleva isoäiti päättää nostaa kissan pöydälle.

Kerronta hyppii ajassa ja paikassa. Välillä ruopataan syöpää sairastavan isoäidin ympärilleen levittämää kauhunsekaista fiilistä ja välillä pompataan ajassa 1960-luvulle ja annetaan puheenvuoro perheen ulkopuoliselle lastenhoitajalle. Epäilyttävältä tuntui heittäytyä Pulkkisen visioimalle 60-luvulle, mitä 80-luvun lapsi siitä ajasta tietää. Totta puhuakseni välillä Pulkkisen maalailut lipsahtavat kliseisiin ja mahdottomilta tuntuviin tilanteisiin. Ei kai kukaan 60-luvulla elämäänsä elävä kiinnitä varta vasten huomiota vastaantulijoiden "ampiaiskampauksiin", "paksuihin silmälasinsankoihin" ja vaatteiden "keinokuituihin". Visiot ovat otoksia aikansa elokuvista ja hyvinhän Pulkkinen näyttää Godardinsa katsoneen. Pelkistettyinä fraaseina faktat menevät ainakin oikein.

Mutta lupasin olla heittäytymättä jälkiviisaaksi ja varta vasiten kriittiseksi. Vältän vähättelevät asenteeni ja hyväksyn Pulkkisen stailin sellaisenaan. Ilman muuta myönnän, että eri tyylistä kirjallisuutta (tai elokuvaa) on hölmöä arvioida rinnakkain, mutta yksinkertaistaminen on usein parasta. Preferoin viilamattomampaa kieltä, mutta omassa genressään Pulkkinen on pätevä. Niin että kymppi pläjähti.


Kouluarvosana: 10

Kevin Smith: Cop Out - Pari kyttää (2010)

Ah, mikä tunkkainen tuulahdus 80-luvulta. Tällaisten leffojen parissa sitä kasvettiin silloin kun videot vuokrattiin VHS:inä Pasin Videosta ja sen sellaisista.

Kevin Smithin (Clerks, Zack and Miri Make a Porno) Cop Out - Pari kyttää kumartaa syvään vanhan koulun kyttäkaksikoille, jotka letkauttelevat nokkeluuksia tiukkojen ajojahtien ja pyssyn paukuttelun lomassa. Itsekin kyseisissä rooleissa viihtynyt Bruce Willis esittää sitä vanhempaa konstaapelia, jolla on huolia ja murheita aikuisesta tyttärestä ja rahasta. Tracy Morgan puolestaan on parista kytästä se hauskempi ja nuorempi puolisko, joka vitsailun lisäksi silloin tällöin mokailee taistelun tuoksinnassa.

Cop Out nostaa hattua vanhoille rikoselokuville jo alkuminuuteilla. Paul Hodges (Morgan) esittää erilaisia kuulustelutekniikoita, joiden alkuperäiset esittäjät Jimmy Monroe (Willis) latelee kuin apteekin tiskiltä. Kumma kyllä Yippie-ki-yay -miehestä ei kaveri ole kuullutkaan.

Alleviivaavat alluusiot jatkuvatkin sitten läpi leffan. Oikeastaan jok'ikinen kohtaus on kuin parodiaa vanhoista toimintarymistelyistä. Takaa-ajoja tehdään fillarin selässä kännykkämainokseen pukeutuneena ja autolla pakittaen. Pahiksilla on hyvät jo tähtäimessä, mutta miettivät liian kauan ja kuinkas ollakaan ajavat kolarin ja hyvät selviävät kuin selviävätkin. Musiikkina soi ehta kasarisoundi.

Parin kytän toilailut on tottakai päivitetty 2000-luvulle. Hodges on kuin kävelevä Wikipedia ja miehen mokat on kaiken kansan nähtävissä You Tubessa. Kun Travolta oli Pulp Fictionissa paskalla aina kun tapahtui, on Hodges h-hetkellä joka kerta luuri kädessä eikä huomaa mitä selän takana tapahtuu.

Leffan juoni on kaikessa yksinkertaisuudessaan, että pari kyttää, yllätys yllätys, hyllytetään heidän hoidettua jälleen yhden keikan tyylilleen uskollisina, eli päin mäntyä. Monroelle palkan jäädytys kuukaudeksi tulee pahaan saumaan tyttären tulevien häiden maksaessa hulppeat $48 000. Kaverilla on kuitenkin plan b, joka perustuu kaikkien aikojen ensimmäisen baseball-kortin myymiseen. Tästä pitäisi saada sellaiset $80 0000, mutta kuinkas ollakaan korttiliike, ja siinä sivussa Monroen kortti ryövätään juuri kun mies on tekemässä kauppoja. Monroe lähtee etsimään korttiaan uskollisen partnerinsa kanssa ja sotkeutuu kaupungin suurimman rikollisliigan hämäräbisneksiin. Tästäkös seuraa mielenkiintoisia juonenkäänteitä, jännitystä ja actionia vallan mainiosti torstai-iltaa piristämään.

Kouluarvosana: 7 1/2