Banksy: Exit Through the Gift Shop (2010)

Exit Through the Gift Shop on hämmentävä elokuva. Siis todella hämmentävä. Se alkaa normaalina dokumenttina, jossa losangelesinranskalainen Thierry Guetta alkaa kuvata katutaiteilijoita. Dokumentissa esitellään ensin ranskalaisia pioneereja, joiden jälkeen päästään katutaiteilijoista kuuluisimpaan, brittiläiseen Banksyyn.



Sitten alkaa tapahtua kummia. Ihan kuin dokkari muuttuisi parodiaksi. Banksyn Disneylandissa pystyttämää installaatiota kuvataan kuin kyseessä olisi hengenvaarallinen operaatio. Niinhän siinä käy, että kuvaaja Guetta joutuu mikkihiiriturvamiesten kynsiin. Hui! Onneksi mies selviää kuulustelusta ehjin nahoin muutaman tunnin hiillostamisen jälkeen.

Sitten tapahtuu jotain vielä kummempaa. Käy viimeistään selväksi, ettei kyseessä olekaan Guettan dokumentti Banksysta, vaan päinvastoin! Kun Banksy saa Guettan kasaaman filmin käsiinsä, toteaa hän tylysti:

"Uhmmm... You know... it was at that point that I realized that maybe Thierry wasn't actually a film maker, and he was maybe just someone with mental problems who happened to have a camera."

Tätä on toki epäillyt luultavasti jokainen katsojakin tähän mennessä. No, Banksy ottaa elokuvan suhteen ohjat käsiinsä, ja Guetta palaa Los Angelesiin. Hän alkaa itsekin luoda katutaidetta Mr. Brainwash -nimellä ja laittaa näyttelyn pystyyn. Tässä vaiheessa alkaa vasta todellinen tylytys Banksyn taholta:

"Warhol repeated iconic images until they became meaningless, but there was still something iconic about them. Thierry really makes them meaningless."

"There's no one like Thierry, even though his art looks like everyone else's."

"I used to encourage everyone I knew to make art; I don't do that so much anymore."

Viimeistään tässä vaiheessa elokuva alkaa naurattamaan. Guettan pikavauhtia kasaaman näyttelyn d-dayta odotellaan jännittyneinä. Sitten, kuin paineita ei olisi jo riittävästi Guettan niskassa, tapahtuu jotain kamalaa. Thierryn varvas murtuu.

Näyttelyn avajaisissa kaveri rullailee erikoisessa rullatuolissaan jokseenkin kuluneen näköisten taideteostensa ympärillä. Mutta Los Angelesin kerma tykkää Guettasta. Uusi tähti on syttynyt! Taidetta on mennyt kaupaksi jo miljoonan dollarin edestä.

Kuka nauraa ja kenelle, en osaa sanoa, mutten taida olla ainoa, jota Exit Through the Gift Shop ja Mr. Brainwash ovat hämmentäneet. Muun muassa täällä spekulointia aiheesta.

Kouluarvosana: 8 1/2

Thierry Guetta a.k.a Mr Brainwash

Susanna Alakoski: Sikalat (Svinalängorna) (2006)

Suomesta Ruotsiin 60-70 -luvulla muuttaneiden siirtolaisten elämä on saattanut tähän asti olla mediassa epäseksikästä, mutta nyt rävähtää ja kunnolla. Helmi-maaliskuussa Yle Teema alkaa näyttää dokumenttisarjaa Kansankodin kuokkavieraat, jossa suomalaissiirtolaisten kohtaloa ruoditaan kahdeksan syväluotaavan jakson verran. Minä ainakin aion tapittaa jokaisen.

Susanna Alakosken vuonna 2006 julkaisemasta teoksesta Sikalat on tehty elokuvaversio, jonka suomenkielinen nimi on jostain syystä Sovinto. Se nähdään ensi-illassa 11.3.2011. Iki-ihana Outi Mäenpää pokkasi viikonloppuna Guldbaggen sivuosastaan Moilasen perheen äitinä.







Susanna Alakosken teos Sikalat (Svinalängorna) alkoi kiinnostaa minua oikeastaan vasta aloitettuani ensin lukemaan kirjailijan tuoreempaa teosta Hyvää vangkilaa, toivoo Jenna. Kävi kuitenkin niin, että vangkila-kirjan lukeminen alkoi tuntua kivireen vetämiseltä, joten hyppäsin muitta mutkitta lukemaan August-palkinnonkin napannutta Sikalat-teosta.

Sikalat kertoo 1970-luvulla Suomesta Ruotsiin muuttavasta Moilasen perheestä. Isä, äiti ja kaksi lasta ottavat lähiökämpän kaikilla mausteilla kiljuen vastaan. Lämminvesi, sisävessa ja linoleum-lattiat, ai että mitkä herkut!










Isä ja äiti paiskivat duunia ja vuolevat kultaa kansankodin mahdollisuuksien äärellä. Ystad on täynnä siirtolaisia, on myös tummahipiäisiä mutta suurimmaksi osaksi suomalaisia. Lapset oppivat ruotsin kielen mutta aikuisilla ei kieli meinaa taipua suussa. Suomenkieliset kirosanat raikaavat ympäri pihan.

Sitten alkaa alamäki, joka ei lopu koskaan. Perheen Leena-tyttö joutuu todistamaan isän ja äidin jatkuvia riitoja ja tappeluita. Leenalla on koko ajan kolikko housuntaskussa siltä varalta, että täytyy juosta puhelinkoppiin soittamaan ambulanssia. Naapureilla ei mene sen paremmin, vaan yhteiseen ahdistukseen ryypätään yhtäkurkkua. Talojen lapset ovat heitteillä iltamyöhään ja hakevat toisistaan turvaa. Lähiölasten kurimuksen aistii herännäisliikkeen seurakunta ja kutsuu lapsia naperokerhoihin.

Alakoski tykittää suoraa tekstiä katkenneista kylkiluista, piloille paiskotuista olohuoneista ja lapsia ahdistelevista namusedistä. Jotkut voivat pitää Alakosken Sikaloita skandaalinhakuisena retosteluna, mutta mielestäni se ei ole sitä, vaan täysin todenmakuinen kuvaus hyvinvointivaltion maton alta, jonne roskat on pyyhkäisty pois silmien alta.

Teille, jotka eivät usko, menkäähän DocPointiin katsomaan Visa Koiso-Kanttilan Karkotetut-dokkari.

Kotimainen samaa teemaa tahkoava kirja saattaisi hyvinkin olla Peter Franzenin Tumman veden päällä. En tosin ole vielä itse lukenut sitä.

Sikalat oli mielestäni kamaluudessaankin hyvä kirja, jota en olisi raaskinut millään laskea kädestäni. Ohut kirja oli mielestäni jopa liian ohut... En silti pitänyt Sikaloista aivan yhtä paljon kuin Åsa Linderborgin Minua ei omista kukaan -teoksesta, joka oli mielestäni äärimmäisen koskettava omaelämänkerrallinen ahdistuspakkaus.

Sovintoa odotellessa... (pun intended)

Kouluarvosana: 8

P.S. En muuten ole pystynyt lukemaan Alakosken Hyvää vangkilaa, toivoo Jenna -tiiliskiveä puoltaväliä pidemmälle... se on niiin huono!

Alejandro González Iñárritu: Biutiful (2010)

Alejandro González Iñárritun (Amores perros, 21 grammaa, Babel) Biutiful on rankka elokuva. Huh huh! Uutuuselokuvista Winter's Bone pääsee tätä lähimmäksi toivottomuudessaan. Biutiful taitaa kuitenkin viedä voiton. Ainakin sen henkilöihin on helpompi samaistua. Siinä missä Winter's Bone sijoittuu Amerikan takamaille punaniskojen yhteisöön, Biutifulissa ollaan eurooppalaisen suurkaupungin, Barcelonan, slummeissa.

Elokuvan päähenkilö Uxbal (loistava Javier Bardem) tienaa elantonsa hämärähommissa Barcelonan uugee-skenessä. Uxbal vuokraa laittomia siirtolaisia raksalle hommiin, toimittaa laittomille kaupustelijoille tavaraa myytäväksi ja lahjoo poliiseja, että nämä saisivat harjoittaa liiketoimintaansa. On äärimmäisen mielenkiintoista päästä kurkistamaan näiden laittomien kaupustelijoiden ja raksatyöläisten maailmaan, vaikka fiktiosta toki onkin kyse. Olen aina ihmetellyt millaiset kuviot noissa piireissä oikein on.

Sivutyönä Uxbal juttelee kuolleiden kanssa ja auttaa näitä matkalla mihin ikinä he ovatkaan menossa viimeisille leposijoilleen. Sitten Uxbal saa tietää (sorry spoilereista) sairastavansa syöpää ja kuolevansa kahden kuukauden sisällä. Uxbal alkaa lämmitellä välejä ex-vaimoonsa, jotta lapsilla olisi edes äiti tulevaisuudessa. Tällä sattuu kuitenkin kaikkien epäonneksi olevan vaikea vaihe meneillään ja joutuu hullujen huoneelle kaksisuuntaisen mielialahäiriönsä vuoksi. Ei hyvältä näytä lasten tulevaisuus...

Uxbalin perhe ei ole ainoa, jonka synkkiä tulevaisuudennäkymiä leffassa sivutaan. Toinen perhe on Senegalista tulleita laittomia siirtolaisia, joista isä karkotetaan takaisin kotimaahansa. Äiti ja koliikkivauva jäävät Epsanjaan vailla töitä, rahaa ja asuntoa... Sitten on kiinalaiset laittomat siirtolaiset, jotka tekevät pitkää päivää nälkäpalkalla. Heille käy vielä huonommin kuin kellekään muulle. Uxbal yrittää perheensä lisäksi saada asiat järjestykseen näille kohtalon kolhimille ihmisille, mutta vaikeaa on.

Melko rankkoja kohtaloita siis, sellaisesta maailmasta, jolta helposti haluaa ummistaa silmänsä ja uskotella itselleen, ettei sellaista ole.

Kouluarvosana: 9 1/2

Ohjaaja ja tähti

Jukka Laajarinne: Kehys (2010)

Kirjastosta löytyi tällainen mielenkiintoiselta vaikuttanut uutuuskirja. Hyvä, että tartuin siihen.

Kehys alkaa tarinalla sylivauvan yksinhuoltajaisästä. Yösyöttöjä harrastaneena isänä kiinnostuin tietysti oitis. Harmikseni tarina kuitenkin loppui ennen kuin ehti alkaakaan. Lähdettiin kungfu-elokuvan syövereihin ihan yht'äkkiä ja kohta oltiin jo pornonäyttelijättären maailmassa.

Kehyksessä siis hypitään surutta ajasta, paikasta ja henkilöstä toiseen. Ihme, ettei tällaista ole tehty ennen. Tai ainakaan en sellaisesta tiedä. Jossain mainittiin, että Cortazarin Ruutuhyppely olisi ollut Laajarinteen esikuvana. En tiedä, kun en ole lukenut. Henkilöt eivät vaihdu siis töksähtäen kappaleesta toiseen, vaan ihan yllättäen kesken edellisen stoorin. Välillä sulavasti, välillä vähemmän sulavasti.

Tyyliä voisi pitää erikoisuuden tavoitteluna, mutta se toimii. Eikä sitä ole yhtään vaikea seurata. Tämä oli varsin helppolukuinen ja lyhyt, vähän kuin kokoelma lyhyitä juttuja.

Oli Kehyksessä kai jotain syvällistäkin. Lopun polkupyörävertaukset kai kuvastivat elämän pyörien pyörimistä, vaikka kertoja väittikin, ettei kyseessä ole mikään vertauskuva ensinkään. Silti tuntui siltä, että elämän kiertokulku vaatii ihmisten pyörimistä omissa oravanpyörissään toinen toisensa jälkeen. Kuin polkupyörän pyörät - jos ne lakkaavat pyörimästä pyörä pysähtyy. Tai jotain.

Omia oravanpyöriään esittelevät yh-isän ja pornotähden lisäksi muun muassa Gautama Buddha, sirkustyöläinen, norjalainen kalastaja, hullujen huoneessa hoidossa oleva liikemies, amerikkalainen laulajatar, Esa Saarisen oloinen filosofi. Erityisen hauska kohtaus oli leirinuotiolla, jossa kolmas tarinaniskijä kertoi kovin kömpelön jutun.

Kirja saa myös ihmettelemään kaikenlaista kehitystä. Miten ihminen on onnistunut rakentamaan itseään viisaamman koneen, miten akrobaatit onnistuvat henkeään uhkaavissa tempuissaan?

Suosittelen!

Kouluarvosana: 8 1/2

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät (2010)

Tätä kirjaahan on kehuttu kovasti eri kirjablogeissa, joten olin oikein tyytyväinen saadessani kirjastosta käsiini opuksen.

Kirjan päähenkilö on kustantaja Olli Suominen, jonka elämä järkkyy, kun hän kaappaa menestyskirjailijan, nuoruuden ihastuksensa Kerttu Karan kustantamonsa suojiin. Kara on kirjoittanut jymymenestyksen elokuvallinen elämänopas, jollainen olisi oikeassa elämässäkin varmasti kuumaa kamaa. Suomisen kustantamana aikoo hän julkaista ensimmäisen maagisten kaupunkioppaiden sarjasta, joka myös menisi kuin kuumille kiville IRL. Miksei kukaan ole kirjoittanut tällaisia!?

Maagisen kaupunkioppaan Kara aikoo kirjoittaa ensimmäisenä Jyväskylästä. Monella on epäilyksensä mahtaako siitä tulla mitään, kun vaihtoehtona olisi Pariisia, Berliiniä tai edes Helsinkiä. Samaa voisi miettiä itse Harjukaupunkien salakäytävien kohdalla, mutta mitä vielä. Tapahtumien sijoittuminen useimmille, kuten itselleni, tuiki tuntemattomaan pieneen kaupunkiin ei oikeastaan haittaa pätkääkään. Jyväskylä vaikuttaa sitä paitsi kovin sympaattiselta Jääskeläisen kirjassa.

Nykyhetken lisäksi kirjassa seikkaillaan Suomisen Ollin nuoruuden kesissä, joihin liittyy olennaisesti nuorten seikkailukirjojen kaltainen viisikko (vai kuusikko?) ja harjukaupungin salakäytävät.

Kirjasta on kirjoitettu niin paljon hyvää, että kerron mikä minua siinä häiritsi hiukan. Tiedän, että kyseessä on fantasia ja elokuvallinen kirja, mutta silti... En tiedä, fantasia tyylilajina on aina hämmentänyt minua. Ehkä sitä olisi kaivannut painavampia todisteita siitä, ettei kaikkea kirjassa tarvitse ottaa niin todesta, jotain peikkometsiä ja kärpässieniä vaikka. Nyt Suomisen Ollin teki ensin mieli päärynämehua, mutta päätyi kivennäisveteen ja järjesteli valokuva-albumiaan (tjsp) ja seuraavaksi käydään läpi tarantinomaista kostotarinaa. Ehkä tässä olikin juuri kirjan hienous, tiedä häntä.

Toinen asia, mikä kirjassa häiritsi oli toisto. Toistohan voi olla tehokeino tai paljastua joksikin hienoksi spiraalimaiseksi rakenteeksi, mutta itse en löytänyt mitään tällaista kirjasta. Tuntuu, että kun on keksitty muutama hieno oivallus, niitä kohdellaankin sitten kuin tiskirättiä - puristetaan irti kaikki mikä vain lähtee, niin ettei alkuperäisestä oivalluksesta ole lopulta jäljellä kuin rutikuiva haiseva rätti. Näin kävi nyt elokuvalliselle syväminälle, hitaalle jatkumohakuisuudelle, merkityksellisyyshiukkasille ja muille elokuvallisen elämänoppaan oivalluksille ja varsinkin salakäytävissä ryömimisille. Samaan sorruttiin mielestäni Antero Viinikaisen Orgossa todellisuuproosan ja muiden jankutusten kanssa.

Kolmannen asian kanssa ollaan kiikun kaakun ärsyttääkö se vai ei. Kirjasta tulee nimittäin mieleen Supervaiivi ja Kuinka minusta tuli tyhmä, joissa ärsyttävyyden ja rakastettavuuden rajamailla keikkuva päähenkilö on supernaiivi masennuspotilas. Sillä erotuksella, että Suomisen Olli on keski-ikäinen!

Kaiken kaikkiaan kirja oli kuitenkin erittäin hyvä ja jotain ihan muuta mitä voi odottaa. Elokuvaversiota odotellessa!

Kouluarvosana: 8 1/2

Xavier Dolan: Kangastuksia (Les Amours Imaginaires) (2010)

Coppolan Somewheren jälkeen katsoimmekin sitten toisen samanlaisen taidepläjäyksen, Kangastuksia (Les Amours Imaginaires). Tästäkin varmaankin joko pitää tai sitten ei (mistäs sitten ei?). Substanssiltaan leffa on kovin kevyt, mutta visuaalisesti ja auditiivisesti hyvin kaunis, kuten Paris, Texas -blogissa pantiin.

Kyseessä on siis kanadalaisen wonder kidin, vasta kaksikymppisen, Xavier Dolanin toinen kokopitkä elokuva. Dolan näyttelee itse elokuvan pääosan, Francisin roolin. Elokuvan keskiössä kuitenkin paistattelee androgyyni Nicolas (Niels Schneider), Daavid-patsaan veroinen komistus, johon lankeavat niin naiset kuin miehet. Niin tekee myös Francis, kuten hänen bestiksensä Marie (Monia Chokri). Elokuva onkin sitten kaverusten kilvoittelua intohimon kohteestaan, mutta lopputulosta ja elokuvan ainoaa jännitettävää en viitsi paljastaa.


Elokuvan maailma sijoittuu kanadanranskalaisten nuorukaisten arkeen ja juhlaan, joista en ennen elokuvaa tiennyt tuon taivaallista. Pappa tuntuu betalavan näissä ympyröissä, eikä viidensadan villapaita synttärilahjaksi tunnu missään.

Elokuva on siis varsinaista silmän ja korvan ruokaa vailla sen syvällisempiä teemoja, ellei saavuttamatonta rakkautta ja nuoruuden kiroja sellaisiksi lasketa. Bäng bäng -musiikki on hieno, mutta tuntuu kopioidulta. Olisikohan jossain Tarantinon leffassa, ehkä Kill Billissä, ollut vastaava, en ole varma.

Kouluarvosana: 8-

Sofia Coppola: Somewhere (2010)

Elokuvat julkkiksista noudattavat usein samaa kaavaa: kuvataan elokuva-, rock- tai country-tähden syntymä, uurastus, tähdenlento ja ryminä alakastiin muiden kaltaistensa kokkelivekkulien pariin. Sofia Coppolan Somewhere (2010) lähtee ilahduttavasti liikkeelle eri suunnasta, josta katsottuna julkimona paistattelu ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista ja pintaliitoa, vaan suorastaan... hm, tylsää! Entinen nuorisoidoli, Stephen Dorff, esittää elokuvassa action-leffoissa maineensa ansainnutta tähteä, Johnny Marcoa, jonka elämä kulkee ohjaamattomasti ei mihinkään. Elokuvassa on vahvasti läsnä samanlainen tatsi kuin Lost in Translationissakin, molemmat kertovat "ei mistään".

Johnny Marcon elämä on yltäkylläistä, eikä mitään puutu (näennäisesti). Huippuhotelleissa oleskelu ja matkustelu ympäri maailmaa promokiertueilla eivät sykähdytä tähteä, joka on kaiken jo nähnyt. Leffan alkukuvassa Johnny ajelee autollaan ympyrää uudestaan ja uudestaan erämaalta näyttävässä maisemassa. Mies ei todellakaan ole keksinyt suuntaa elämälleen.

Somewhere on taas yksi niistä leffoista, jonka arvon ymmärtää vasta lopputekstien aikaan tai niiden jälkeen. Tosin täytyy sanoa, että loppuratkaisu oli nolostuttavan kökkö. Meinasi ihan suututtaa moinen kliseisyys.

Mutta miksi pidän leffasta? No esimerkiksi siksi, että alusta loppuun elokuvan kohtaukset ovat pitkiä ja hiljaisia, juuri niin kuin Sofia Coppolalta osaa odottaakin. Kaikkea leimaa esteettisyys à la Coppola. Erilaisia kauneuden lajeja elokuvassa edustavat muun muassa Johnny Marcon makuuhuoneessa iltaisin tankotanssivat Playboy-puput ja toisessa ääripäässä Johnnyn 11-vuotiaan Cleo-tyttären taidokas taitoluistelunumero. Coppolalla on rönsyilevät mieltymykset. Suosikkikohtaukseni oli melkeinpä se, missä Johnny Marco lojuu uimapatjallaan hotellin uima-altaalla, ja pikkuhiljaa lipuu pois kuvasta niin, että enää jalat näkyvät. Nauratti.

Itselleni Coppolan silmäkarkit toimivat. Minusta välillä voi luottaa pelkkään esteettisyyteen.

Kouluarvosana: 8


Coppola poseeraa suvereenisti näyttelijöidensä kanssa.