Mikko Rimminen: Nenäpäivä (2010)

Kolmas kerta toden sanoo. Kolmannella lukuyrityksellä pääsin Mikko Rimmisen Nenäpäivässä (2010) parinkymmenen ensimmäisen sivun rajapyykin tuolle puolen. Kolmannella kerralla järjestimme mieheni kanssa lukuhaasteen; luemme yhtäaikaisesti Nenäpäivän (eri niteistä), sillä yksinään Finlandia-palkinnon napanneen teoksen haltuun ottaminen oli osoittautunut mahdottomaksi. Tuntui kuin edessä olisi jos ei nyt Himalaja niin ainakin Malminkartanon jätemäki.

Tulos: selvisin loppuun asti. Alkutaival oli hampaiden kiristelyä, sitä seurasi rentoutuminen ja jopa nousu ja tahdin nopeutuminen. Puolivälissä huippu oli saavutettu, josta matka ei voinut johtaa muualle kuin alaspäin.

Mieheni yritys tyssäsi noin sivulle 100. Ja hän on sentään maratoonari.

Nenäpäivän idean tietää kai jokainen, joten en sitä sen kummemin referoi. Irman hahmon oli kai tarkoitus herättää empatiaa pikemmin kuin närkästystä. Melkoinen imbesilli naiseksi, sanon ma. Rimmisen pyrkimys samastua eläkeläisrouvan ajatusmaailmaan tuntui koko ajan duudsonmaisen falskilta. Kirjan kannen nimitauluunkin on ujutettu alta lipan tuhma sana englanniksi, kjäh kjäh.

Kouluarvosana: 7

Kertausta - Kesällä luettua!

Heti syksyn aluksi aion kirjoittaa lyhyet muistelmat kesän aikana lukemistani kirjoista. Kertaus sopiikin hyvin aikatauluuni tällaisella hetkellä, kun en juuri nyt lue mitään erityistä. Matka kohti kirjastoa siintänee kuitenkin jo lähipäivinä.


Agneta von Koskull: Mandala

En tiedä Agneta von Koskullista juurikaan mitään, enkä jaksa ottaa selvää, mutta joskus männä vuosina lukemani Savumerkkjä (2004) jälkeen uskalsin tarttua naisen seuraavaan teokseen, vuonna 2005 ilmestyneeseen Mandalaan.

Mandala kertoo von Koskullin henkilökohtaisista nuoruusvuosista Hampurissa. Nuori nainen välttelee töitä, dokaa aamutunneille ja riekkuu Reeperbahnilla erinäisten sakilaisten kanssa. Meno on rouheaa, krapulat vielä kepeitä ja rakkaus häilyväistä. Jollain lailla olen melkein pakotettu sanomaan: pidin tästä! Von Koskull kirjoittaa lihallisesti kuuskyt-seiskytluvun riettaudesta ja poliittisesta kuohunnasta. En voi välttää vertausta Alexandra Salmelan 27 - eli kuolema tekee taiteilijan -nillitykseen, joka omalta osaltaan kertoo nuoruuden kotkotuksista mutta tällä vuosituhannella. Salmelan eetos pisti tosin allekirjoittaneen hamuamaan rasvattua köyttä käden ulottuville.

En olisi uskonut, että hyvillä eväillä varustetun aatelistytön au pair -vuodet olisivat tuottaneet tällaista jälkeä. Toki on turvallista vähän revitellä, kun aina voi palata kristallein koristeltuun kotiin oopperaa laulavan isän huomaan. Pärkkele.

Kouluarvosana: 8




Sarita Skagnes: Vain tytär

Intialaislähtöisen norjalaisen Sarita Skagnesin Vain tytär (2010) antaa perspektiiviä Agneta von Koskullin "hurjille" kokemuksille. Skagnesin omaelämänkerrallinen selviytymistarina on sikamaisen röyhkeä ja väkivaltainen. Skagnes kuvaa intialaisen isänsä ja perheen vinoa maailmankuvaa kummallisen tasapainoisella tavalla. Pieni ihmisarvoton Sarita taistelee hengissä turbulenssien läpi kunniamurhan pelko kintereillään aina (toivottavasti) turvalliseen aikuisuuteen asti.

Kirjalliset ansiot eivät tässä teoksessa ole kovinkaan kummoiset, mutta niillä ei liene tällaisten paljastuskirjojen kanssa niin väliäkään. Tätä kirjaa voisi kiittää ja kritisoida monelta eri kantilta, sillä se yleistää ja yksityistää ronskisti vähän joka suuntaan.

Suosittelen ns. retosteluaiheisten mässäilykirjojen ystäville

Kouluarvosana: 7-



Karin Mäkelä: Valkea voima

Lisää retostelua on luvassa Karin Mäkelän Valkea voima -teoksessa (2011), joka kuvaa huumeäidin kamppailua perheen ja huumeriippuvuuden ristipaineessa. Pakonomaisesti itseään piikittävä äiti ei voi hyväksyä päätöksiä lastensa huostaanotosta, vaan yrittää tapansa parantamalla ja huumeista irrottautumalla saattaa perheensä vielä kerran saman katon alle.

No, tietäähän sen, mitä siitä seuraa; lupauksia, rakkaudenosoituksia, repsahduksia, morkkista, viranomaisten haukkumista ja niin edelleen. Äidin kiertäessä tätä noidankehää ehtii yksi lapsista tehdä jo itsemurhankin. Surullista kertomaa.

Mäkelä on napsutellut tämän kirjan vankilasellissään ja toistaiseksi kuivilla.

Kouluarvosana: 5-



Marja Björk: Posliini

Marja Björkin tuorein teos, Puuma (2010), oli kiusallisen keskinkertainen yritelmä. Ystävälliset kanssabloggaajat ympäri blogosfääriä suosittelivat kuitenkin antamaan Björkin esikoiselle uuden mahdollisuuden ja hyvä niin, sillä Posliini (2008) oli oikeasti paras tänä kesänä lukemani kirja.

Otsikosta voivat ovelimmat jo hoksata, mistä Posliini kertoo. Niinpä. Todella raskas aihe, josta Marja Björk selviytyy kunnialla vajoamatta suonsilmään surkuttelemaan. Björkillä säilyy sopivan tragikoominen tatsi kautta linjan, joka mahdollistaa elintärkeitä hengähdystaukoja lukijalle. Kirjan päähenkilö kertoo n. 8-vuotiaasta Jaanasta, maalaiskylän tytöstä, joka eräänä itsenäisyyspäivänä 60-luvulla kohtaa tätinsä uuden miesystävän Kurren, ja ystävystyy tämän kanssa vähän liikaakin. Lumipallona tarina kulkee kohti vääjäämätöntä, mikä ahdistaa lukijaa vietävästi. Klikkaan Björkille näkymätöntä thumb up -nappulaa.

En suosittele ihmisille, jotka kaipaavat onnellisia loppuja.

Kouluarvosana: 9



Helena Sinervo: Tykistönkadun päiväperho

Finlandiavoittaja Helena Sinervolta ilmestyi vuonna 2009 Tykistönkadun päiväperhoksi nimetty kunnianhimoinen romaani, joka alkaa milläs muulla kuin orgasmin kuvauksella. Ranskalaisesta feminismistä innoituksensa ammentava Mette on päättänyt uhrata elämänsä taiteelle ja aikoo tehdä siitä kokolailla inhorealistisen eläintaideteoksen. Hän päättää pyrkiä puistatukseen ja kelvottomuuteen kaikessa, mitä hän tekee. Niinpä lukijankin hyvä varautua ihmiseritteiden kuvaukseen ja hajuhaittoihin.

Tämä nyt oli tällainen henk.koht. in-between -kirja, joka luetaan siirryttäessä edellisestä hyvästä mahdollisesti seuraavaan hyvään kirjaan.

Kouluarvosana: 6 1/2



Augusten Burroughs: Kuivilla

 Augusten Burroughs on valitettavasti jäänyt vähemmälle tutustumiselle. Juoksee saksien kanssa on edelleenkin lukematta, vaikka elokuvaversio siitä onkin jo tullut katsottua. Kuivilla (2003) kertoo Burroughsin edesottamuksista New Yorkin hektisellä mainosalalla. Mieleeni palautuu jatkuvasti kotimaisen mainosvelhon, Markku Rönkön, Lounge viime vuodelta, vaikka kirjoilla ei muuta yhteistä olisikaan kuin päähenkilöiden uravalinta.

Kuivilla kertoo alkoholisoituneen copywriterin kohtalosta, jonka sanelee mainostoimiston pomo, joka passittaa ketaleen oitis vieroitusklinikalle. Kirjassa jankataan vieroitukseen kuuluvia terapioita ja ryhmäsessioita ja niistä löytyvistä sielunkumppaneista sukeutuukin hyviä sivuhenkilöitä sivujen täytteeksi.

Tapahtumat tuntuivat etäisiltä enkä saanut otetta edes pääkoheltajan mielenliikkeistä. On tullut vellottua vähän liian pitkään kotimaisen nykykirjallisuuden syövereissä, kun ei nuo amerikkalaiset kertojat enää nappaa.

Kouluarvosana: 7 (perus hajuton ja mauton)



Henna-Kaisa Sivonen: Kasarikirja

Viimeisenä muttei millään muotoa vähäisimpänä esittelyssä on Henna-Kaisa Sivosen Kasarikirja (2008), joka palautti kesäisinä aamupalahetkinä elävästi mieleen 80-luvun lapsille tuttuja hajuja ja makuja, hykerrytyksiä ja puistatuksia. Kiitos ja kumarrus Henna-Kaisalle, kun tohdit tonkia nostalgisia muistinsopukoita meidän muiden fiilistelijöiden iloksi. Ilman tätä kirjaa en itse olisi välttämättä tohtinut lähteä collegen verhoamalle ja Hasbro-lelujen muovintuoksuiselle kasaritripille!

"Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari, rikas, rakas, köyhä, varas, keppikerjäläinen"
"Vastapesty puhdas selkä, kuka siihen vikaks koskee likaisella sormella?"


Nuo ja kaikki muut kirjan muistamat hokemat kouraisevat jostain todella syvältä vatsanpohjasta. Suosittelen!

Kouluarvosana: arvo mittaamaton

Tuomas Kyrö: Liitto (2005)

Lomat on sitten pidetty ja arki alkanut, joten Rakkaus on koira helvetistä -blogiakin voisi taas herätellä henkiin.

Kesäisin sitä jostain syystä huomaa aina kaipaavansa ehtaa Suomi-meininkiä. Tiedäthän, Aleksis Kiveä, Eino Leinoa, Veijo Merta, Timo K. Mukkaa...

Mikäs siihen nälkään sopisikaan nykykirjailijoista paremmin kuin Tuomas Kyrö, kun aiheena on vielä sota-aika ja pieleen menneet liitot. Päähenkilöinä puhumaton ja sodassa kuuroksikin tuleva Urho, jota isänsä lyttäämä Lydia yrittää parhaansa mukaan rakastaa. Kun Urho on sotimassa, seuraa Lydialle pitää Urhon sisko Anna, joka näyttäisikin sopivan tälle paljon paremmin.

Lydia saa liiton tapaisen puolalaisen sotavangin "Pentin" kanssa, vaikkei ensirakkauden, Adolf Hitlerin, voittanutta taida ollakaan. Kunnes karu totuus selviää, mikä Aatu oikein olikaan miehiään. Lydiankin silmät avautuvat Urhon suhteen, tämä kun  ei puhu eikä pussaa. Lydia ottakin hatkat ja karkaa piäkaupunkiin toteuttamaan unelmaansa taiteilijana.

Ei tässä oikeastaan muuta voi kuin päivitellä, kuinka mukaansa tempaava kirja Liitto on. Täytyy nostaa hattua kirjailijalle, joka osaa sepittää ummet ja lammet itselleen vieraasta maailmasta. Niin, ja outoa ajatella, että kirjan on kirjoittanut mies, joka kirjoitti kuoliaaksinaurattavan Mielensäpahoittajan.


Kouluarvosana: 10-

Petri Tamminen: Mitä onni on (2008)

Vielä vähän aikaa sitten uhosin, etten enää muutamaan hetkeen tartu suomalaiseen kirjaan, koska viimeiset sellaiset ovat olleet enemmän tai vähemmän masentavia. Mutta niin se vain veri vetää aina uudelleen näiden kirjojen puoleen. Siltikin, vaikka puolisoni oli haukkunut Petri Tammisen Enon opetukset, enkä itsekään pahemmin sen elokuvaversiosta välittänyt.

Petri Tammista on kuitenkin niin paljon kehuttu eri blogeissa, että päätin ottaa selvää millainen mies tässä nyt sitten on kyseessä.

Mitä onni on -kirjan päähenkilö on kirjailija, joka vaimonsa oivalluksesta päättää kirjoittaa kirjan onnesta. Vaimonsa kirjailija kuitenkin dumppaa projektista heti alkuunsa ja ottaa tilalle pöytätenniskaverinsa Hannun, jonka tarkoituksena on kuvittaa kirja.

Alkaa kahden miehen, toinen keski-ikää lähestyvä nelikymppinen perheenisä ja toinen alle kolmikymppinen perheetön nuorimies, seikkailu onnea etsimässä. Sitä etsitään ruotsinlaivalta, Ahvenanmaalta, onnellisuustutkijan kammiosta ja milloin mistäkin. Lopulta myös Tanskasta, vaikka kyseessä pitikin olla suomalaisen onnen olemus.

Tanskasta vain sattuu löytymään kirjailijan nuoruudenrakkaus, jonka perään tämä epätoivoisesti haikailee. Kypsästä naisesta haaveileva Hannu löytää oman onnensa Tanskanmatkalla ja pitää aiheesta näyttelyn. Kirjailijan vaimokin on ottanut onnesta kertovia kuvia ja saanut julkaistua ne postikorttisarjassa. Ainut joka ei ole saanut valmiiksi projektiaan onnesta on kirjailija itse.

Mitä se onni sitten lopulta on? Pitää elää tätä päivää, taitaa olla vastaus. Entäs se masentava vaikutus? Noh, kyllähän tässä sellaisiakin elementtejä oli, kuten, että kaikki kesät ovat vain valjuja kopioita nuoruuden parhaista kesistä, mutta onneksi sentään asiat onnistuttiin esittämään jollain lailla tragikoomisen hauskasti.

Hyvä kirja tämä oli!

Kouluarvosana: 9-

P.S. Takakannen oivallus "Hän on Petri Tamminen, tämän kirjan kirjoittaja. Hän ei kuitenkaan ole kirjan päähenkilö." on mahtava!

Iceberg Slim: Parittaja (Pimp) (2011)

Huh huh, rajua tekstiä. Matafaka! Kuten jo kirjan nimestä voi päätellä. Sammakko on tehnyt jälleen suuren palveluksen suomalaisille kääntäessään tällaisen vaihtoehtoklassikon suomen kielelle. Eihän näitä alkuperäisellä jaksaisi lukea, eikä näistä edes tietäisi.

Iceberg Slim on kirjoittanut Parittajassa koko uransa tuossa alamaailman ammatissa lapsuudesta aina säälittäviin vanhuuden päiviinsä, ennen kuin tajuaa sanoutua irti ammatista ja perustaa perheen, elää normaalia elämää ja kirjoittaa kirjan kokemastaan.

Koettua sitten riittääkin. Ja yllättävän yksityiskohtaisesti mies muistaa vuosien varrella tapahtuneet, tai sitten kaveri on taitava sepittämään juttuja. Iceberg Slim käy läpi lapsuutensa taustoittaakseen syitä ajautumiselle parittajan hommiin. Vanhan viisauden mukaan parittajat vihaavat äitejään ja hampaankoloon on Slimillekin jäänyt äitiään vastaan.

Iceberg Slim käy läpi myös jokaisen huoransa värväämisen ensimmäisestä, rääpäleestä, lähtien. hän kuvaa myös keinoja, joilla huorat saadaan pysymään tallissa. Useimmiten monottamalla perseeseen, kerran jopa verille rautahenkarilla ruoskien. Tai sitten muuten vaan tylyttämällä.

Nimensä Iceberg Slim sai tylystä naamastaan, jolla säilyi pokeri tiukassakin tilanteessa, kuten luotien singahdellessa päänupin vierestä. Nimen antoi tapauksen nähnyt bestis Glass Top. Tosiasiassa Slimin viileys johtui kokaiinista, jota hän nuuski ja piikitti vähän väliä. Syynä pokerinaamalle oli myös kaikkien parittajien kuninkaan, Sweet Jonesin opit, tämän käskiessä virnuilevan Slimin, tuolloin vielä Young Blood, vetää hymynsä perseeseen, jos mielii parittajaksi.

Sweet Jonesin suosioon Slim hakeutui tietoisesti halutessaan oppia kaikki parittamisen niksit tältä alan legendalta. Glass Topin kautta tämä onnistuikin tutustumaan Jonesiin, ja pääsi tämän oppipojaksi. Sen jälkeen Slimin ura vaihteli kymmenen huoran parittajien kuninkaasta yhden porton mitättömyyteen. Linnareissujakin mahtui väliin ja yksi vankilasta pakokin.

Kaikenlaista miehelle sattui parittajan urallaan ja hienon kirjan mies on niistä vääntänyt. Kaverin katu-uskottavuudesta kertoo gangsta-räppäreiden parissa nautittu kulttisuosio.

Jos jotain kritiikkiä kirjasta haluaisi hakemalla hakea, on se hieman töksähtelevä tyyli, joka tuntuu olevan päälause toisensa perään ilman sivulauseen sivulausetta. No, se annettakoon anteeksi, sen verran vetävää tekstiä kirjassa kuitenkin on.

Kouluarvosana: 9 +

Henry Joost & Ariel Schulman: Catfish (2010)

Internetin ja sosiaalisen median maailma on todella mullistanut elämäntapaamme, ja itselläni on ainakin aika viekas olo seuratessani näitä tapauksia, joissa yhteisiä, sanallisia tai sanattomia sääntöjä ei ole tai niitä ei totella. Facebookissa aikuisetkin saavat luvan kanssa rellestää kuin hiekkalaatikolla konsanaan.

David Fincherin The Social Network ei ollut viime vuonna ainoa Facebookista kertova elokuva. Catfish (2010) käsittelee kiistakapulaa pragmaattisemmalla tasolla kuin Fincher rainassaan. Catfish on newyorkilaisten filmintekijöiden, Henry Joostin ja Ariel Schulmanin, dokumentaarinen (?) katsaus Facebookin käyttötarkoituksiin ja siellä tapahtuvasta sekoilusta koituviin seurauksiin.

Varoituksen sana: Catfish asettuu linjaan Casey Affleckin I'm still here (2010) ja Banksyn Exit through the gift shop (2010) -"dokumenttien" kanssa. Catfish saa edellä mainittujen filmien tavoin pään pyörälle epäilyksillä, ovatko esitetyt tapahtumat oikeasti tosia vai eivät. Todenpohjaisuuden voi jokainen päätellä maanisen googletuksen ja nettisurffauksen jälkeen, joten itse en ota tässä kantaa, kumpaan suuntaan itse kallistun...

Dokumentin idean voisi tiivistää lyhykäisesti näin: ohjaajaparivaljakko Joost ja Schulman bongaavat kiinnostavan dokumentin aiheen, kun Schulmanin veli valokuvaaja-Nev Schulman alkaa saada netissä yhteydenottoja valokuvataiteeseensa liittyen. Nev vastaanottaa vuolaita ylistyksiä ja kiitoksia 8-vuotiaalta Abby Pierceltä jostain Michiganin takamailla sijaitsevasta tuppukylästä. Abby on ihmelapsi, joka maalaa taidokkaita (?) jäljennöksiä Nevin valokuvista ja pikku hiljaa Nev alkaa tutustua Abbyyn ja tämän laajaan perheeseen, jonka sekalaiset jäsenet alkavat lähettää Neville "friend requesteja". Nevin ja Abbyn isosiskon välille kehkeytyy jopa online-romanssi. Pariskunta käy hekumallisia puhelinkeskusteluja ja haaveilevat tapaamisesta oikeassa elämässä.

 

En paljasta Catfishin tapahtumia tämän enempää, mutta sanon sen verran, että mikäli Catfish o l i s i fiktiota, aika maltillisesti pojat olisivat aihetta lähestyneet. Ja mikäli Catfish o l i s i totta, melko kummallista todellisuus olisi. En kuitenkaan yllättynyt dokumentin lopputulemasta, mitä muutakaan voi olettaa? On suorastaan ihme, ettei aiheesta oltu aikaisemmin tehty elokuvallista pläjäystä. Tällaiset stoorit nyt vain tuppaavat olemaan todellisuutta meidän aikamme ihmisille.

Catfish paljastaa Facebookin todellisen olemuksen; kuinka siellä voidaan toteuttaa omia unelmia, olla juuri sellainen kuin haluaa. Voi luoda nahkansa aina kun entinen identiteetti alkaa tympiä.

Kunnianosoituksena Jesse Eisenbergille tämä postaus olkoon ensimmäinen Rakkaus on koira helvetistä -blogin postaus, jota mainostan omalla Facebook-seinälläni!


Kouluarvosana: 8 1/2

Susanne Bier: Kosto (Haevnen) (2010)

 

Susanne Bierin Kosto (Haevnen) (In a Better World) (2010) on Oscar- ja Golden Globe -voittaja parhaan ulkomaankielisen elokuvan kategoriassa. Elokuva on hyvä, mutta mielestäni toinen tanskalainen Submarino ja meksikolais-espanjalainen Biutiful olivat kyllä parempia leffoja.

Elokuva alkaa Afrikasta, jossa tanskalaismies työskentelee lääkärinä jonkin sortin pakolaisleirillä. Vastaanotolle kiidätetään vähän väliä raskaana olevia naisia, jotka mystinen Big Man on repinyt auki.

Samaan aikaan kotona Tanskassa lääkärismiehen poikaa Eliasta kiusataan kotona, koska tällä on ulkonevat etuhampaat ja tämä on kotoisin Ruotsista. Luokalle tulee uusi poika Christian, joka heti kättelyssä näyttää närhen munat kiusaajille. Elias ja Christian ystävystyvät.

Skitso autokorjaaja läpsii Eliaksen komennukselta palannutta isää ja pojat haluavat kostaa tälle. Myös Eliaksen isä haluaa kostaa omalla tahollaan brutaalille Big manille palattuaan töihin Afrikkaan. Näistä elokuvan nimi siis.

Kosto käsittelee semirankkoja aiheita, muttei aivan yhtä rankkoja kuin jo mainitut Biutiful ja Submarino, joista pidin kyllä enemmän. Hieno on silti Kostokin, mutta jotain jäi puuttumaan omalla kohdallani.


Kouluarvosana: 8 1/2