David O. Russell: I Heart Huckabees

David O. Russellin ohjaama ja käsikirjoittama I Heart Huckabees on varsinainen helmi vuodelta 2004. Tuolloin toinen Koirista on ilmeisesti viettänyt hiljaiseloa elokuvarintamalla missattuaan moisen tapauksen. Toisen Koiran jauhettua vuosikaudet elokuvan erinomaisuudesta, saa eilisestä lähtien vihdoin tämäkin rakki levittää Huckabeesin ilosanomaa.

Asetelma elokuvassa on herkullinen. Albert (Jason Schwartzman) haluaa vastauksen isoon kysymykseen eli selvittää olemassolonsa tarkoituksen. Tähän hän palkkaa avuksi "etsivätoimiston", joka on erikoistunut ratkaisemaan ihmisten ekstistentiaalisia ongelmia vakoilemalla asiakkaitaan ja selvittämällä teorioitaan elämän tarkoituksesta. Elokuvan nerokkuus ei suinkaan jää herkulliseen alkuasetelmaan, vaan tästä alkaa varsinainen tykitys, joka on käsittämätöntä kohellusta ja sekoilua, hengästyttävää dialogia ja toinen toistaan herkullisempia hahmoja. Tyyliltään elokuvan voisi kai yhdistää Charlie Kaufmanin ja Wes Andersonin irrotteluihin.


Elokuvan juoni kulkee lyhykäisyydessään seuraavanlaisesti. Albertin vaatiessa kärsimättömänä tuloksia etsiväpariskunnalta Bernandilta ja Vivianilta (Dustin Hoffman ja Lily Tomlin), tutustuttavat he Albertin toiseen maaniseen asiakkaaseensa, Tommyyn (loistava Mark Wahlberg). Vaan tästäkös soppa syntyy ja elokuva sen kuin paranee. Maailman (ja jenkkien hallituksen) julmuudesta flipannut Tommy jauhaa öljynkulutuksen mielettömyydestä ja tutustuttaa Albertin ranskalaiseen toisinajattelijaan Caterine Vaubaniin (Isabelle Huppert). Tämä johdattaa tuoreet ystävykset olemassaolon arvoituksen mysteerissä täysin vastakkaiseen suuntaan kuin Bernard ja Vivian, jotka silti jatkavat itsepintaisesti tutkimuksiaan. Asiakkaakseensa he ovat saaneet myös Albertin inhokin Bradin (Jude Law), joka on syrjäyttänyt Albertin kansalaisjärjestössä. Bradin ja tämän vaimon (Naomi Watts) täydellinen pinnallinen maailma romahtaa kaikkien edellä mainittujen yhteistyön tuloksena ja samalla antisankareidemme Albertin ja Tommyn palaset loksahtavat kohdalleen.


Elokuvan loppu on jotain aivan parasta mitä äkkisältään muistan nähneeni. Kaverukset tapaavat uuvuttavien vaiheiden jälkeen. On tullut petettyä toista ja jos jonkinlaista, mutta päämäärä on saavutettu. Molemmat ovat nähneet totuuden. "It's so fantastic", "And it's also nothing special".

Tuntuu, että puolet on jäänyt sanomatta. Tämä täytyy nähdä itse, niinkuin kaikki elokuvat tietysti. En voi muuta kuin suositella lämpimästi elokuvaa. Jostain syystä varsinkin Mark Wahlbergin näyttelemä Tommy oli mieleeni ja nauroin joka kerta hänen ilmestyessä kuviin. Hyvin oli leffa kestänyt mielestäni aikaakin, vaikka nykyään ei kai podetakaan maailmantuskaa niin voimakkaasti kuin 2000-luvun alussa Jenkkien sotaretkien aikaan.

Kouluarvosana: 10

Pier Paolo Pasolini: Oidipus

Kävin viime viikolla taas Orionissa pitkästä aikaa. Kyseessä oli siis Pasolinin klassikkofilmatisointi Oidipus. Kaverin tuotannosta minulla on jonkinlaisia muistikuvia (ilmeisesti jonkin sortin itsesuojelumekanismi on pyrkinyt työntämään elokuvien jättämät jäljet johonkin mielen pohjimmaisiin perukoihin - toisaalta millään norsun muistilla minua nyt ei ole siunattukaan) trilogy of lifen kepeistä irstailuista Decamerone, Canterburyn tarinat ja Tuhat ja yksi yötä sekä täysin käsittämättömästä revittelystä Salo - Sodoman 120 päivää. Keväällä Orionissa esitetyn Matteuksen evankeliumin missasin suureksi harmikseni.

Oidipus näyttäisi Pasolinista puhuttaessa sijoittuvan luokkaan kesyä kamaa. Isänmurha ja äidin kanssa naiminen nyt vain tuntuvat melko tervehenkisen nuorukaisen toiminnalta Salon vanhojen likaisten miesten puuhia peilatessa. Ihmisluonnon pimeän puolen kuvailun lisäksi Pasolinilla näyttäisi olleen mieltymys klassikkokertomusten tuomisessa valkokankaille. Ja mikäs siinä, hienoa, että merkkiteokset avautuvat tällaisillekin, joiden kotona ei luettu Sofoklesta iltateellä (iso ruuvihan siitäkin olisi löystynyt tietty).

Sillä, täytyy tunnustaa, Oidipuksen tarinastakaan tuttua ei tälle tallaajalle olleet kuin nuo isänmurha ja omaan äitiin rakastuminen. Se kuinka niihin päädyttiin, kävi nyt ilmi (toki wikpediastakin olisi sen voinut selvittää), ja millä tavalla. Vaikuttavaahaan tuo oli, vaikka välillä meinasikin heppujen naurettavat miekat ja sotisovat hihityttää. Tai mitä sanotte Sfinksistä, joka on ilmestynyt läheiselle vuorelle piinaamaan kaupunkia huutelullaan. Ja kaupungin asukkaat laahustavat häntä koipien välissä karkuun kaupungista kunnes muukalainen on ainut, joka ottaa ja käy tyrkkäämässä ukkelin alas vuorelta.

Tästä alkaakin elokuvan syvällinen osuus. Sfinksi huutaa pudotessaan Oidipukselle "kuilu, johon minut työnnät on sisässäsi!". Ja samalla aiheella jatketaan rainan lopussa. Saatuaan tietää, mitä tässä onkaan tullut puuhailtua, Oidipus puhkoo silmänsä ja huutaa miten kaikki paha on pidettävä piilossa. Tulkintani mukaan Pasolini (tai Sofokles, tiedä sitten mikä oli Pasolinin omaa elokuvassa) on halunnut sanoa jotain sellaista kuin, ettei itsessään olevasta pahasta pääse eroon siltä silmänsä ummistamalla.


Tykkäsin. Franco Citti nimiroolissa oli hyvä.

Kouluarvosana: 9+

Koiraa onnisti Koivusalo-arvonnassa

Ilouutisia!!

Onni potkaisi Koiraa Elokuvablogin Koivusalo-arvonnassa! Kiitos Päiville :-)

Koirankopissa katsotaan siis jatkossa Timo Koivusalon mestariteoksia, kuten Kalteva torni, Kaksipäisen kotkan varjossa, Sibelius, Rentun Ruusu ja Kulkuri & Joutsen. Arvioita elokuvista luvassa kunhan projekti etenee!

Tomi Kontio: Uumen

Tänään käsittelyssä metrolehden kolumnistina kunnostautunut kontulalainen runoilija. Kirjan sivuilla seikkailee deliriumin, valaistumisen ja psyykosin rajamailla harhaileva kirjailija (Kontion alter ego?), joka kirjan edetessä näyttää lopulta sijoittuvan näistä jälkimmäiseen lokeroon. Käsiini sattui divarista arvostelukappale, johon oli vieläpä raapustettu muutama kommentti takasivulle, joten pääsen tällä kertaa tehtävästä helpolla.

Ensimmäinen merkinnöistä sanoo "näin käy kun runoilija ryhtyy kirjailijaksi: kieli kukkii, kertomus ei". Kieltämättä tarina kulkee kielen ehdoilla kertomuksen kärsiessä. Ei jää kahta sanaa siitä, että Kontio on runoilija ennen kirjailijaa. Juonikin on kirjaan saatu kasattua, ja kyllä se paikoin tempaa mukaansakin saaden lukijan odottamaan mitä päähenkilölle tapahtuu ja on tapahtunut. Kertomus ei kuitenkaan ole niin loistokas, että se yksinään kantaisi kirjaa. Siksi mausteeksi onkin viljelty kielikuvia, pohdintaa, alluusioita ja unijaksoja. Tai tässä tapauksessa nämä on ehkä ennemin itse sisältöä, joiden varaan on kirjoitettu romaani. Itse tuskastun usein kirjoihin, jossa viljellään tajunnanvirtaa sivukaupalla, mutta Uumenessa ei ole sorruttu pitkiin rönsyilyihin itse kertomuksesta. Välillä kertoja joutuu pysäyttämään tarinan kuvaillakseen kedonkukkia kuin Proust konsanaan, mutta luojan kiitos Kontio pysyy näissä sivupoluissaan kohtuudessa ja lukukokemus säilyy miellyttävänä.

Kirjan alkuperäinen omistajakin on lukenut "Kontion sananvirtaa ilokseen, mutta ihmeempää sisältöä ei ole". Tähänkin mielipiteeseen voin yhtyä täysin. Jo ensimmäisillä sivuilla heräävät odotukset mielipuolisista monologeista, psykoottisesta itsensä ruoskimisesta, hiomattomasta tajunnanvirrasta, joka silti tuntuu tarkkaan harkitulta tykitykseltä asiaa rivi toisensa jälkeen, mutta samalla pelko siitä, että tähänkin uupuu viimeistään puolivälissä ja muuttaa mielensä tekstin jumalaisuudesta sen karmivaan sysipaskuuteen, johon en enää ikinä tulisi tarttumaan (kuitenkin tarpeeksi pitkän ajan kuluttua huomaten koittavansa taas kepillä jäätä kulkien taas saman kaaren mieltäylentävästä kokemuksesta täydelliseen turhautumiseen). Kuten sanottua, huomasin onnekseni, että kertojan tajunnanvarta säilyy todella maltillisena lukukokemuksen näin säilyessä mielekkäänä. Tässä piilee kuitenkin kirjan heikkous. Se ei kompastu omaan mielettömyyteensä, mutta samalla se jätttää lukijan tuntemaan itsensä huijatuksi luultuuan saavansa jotain tajunnanräjäyttävää. En tiedä sitten, mikä olisi tarpeeksi. Kirjailija onnistuu tasapainoilemaan täydellisesti tajunnanvirran ja siedettävän lukukokemuksen välillä, mutta lukija vaatii silti lisää. Ei ole kadehtittava kirjailijan osa. No, ehkä se ripaus enemmän sisältöä sanojen virtaan olisi auttanut.

"Henkilöhahmotus toimii ja ajatusmaailman juoksu" kuuluu kolmas tuomio kirjan takalehdillä. No, henkilöitä ei kylläkään ole montaa, mutta ovathan ne vähät ihan lihaa ja luuta. Kahden sivuhenkilön näkökulmasta kirjoitetut kappaleet kirjan loppupuolella toimivat onnistuneesti antaen uutta valoa sanotaanko hieman epätasapainoisen kirjailijan kertomaan tarinaan. Ajatuksenjuoksussa on turvauduttu välillä keinoon, jossa kertoja yksinkertaisesti sanoo joutuvansa kertomaan tähän väliin jotain, joka tuli juuri mieleen ja keskeyttämään tarinan vähäksi aikaa. Kirjassa on muutenkin paikoin selitelty ratkaisuja miksi mitäkin on kirjoitettu. Ihan näppärä tyylikeino.

"Kirjailija kirjoittamassa kirjailijasta ei totisesti ole uusi keksintö, mutta ironinen pilke lieventää tätä". Mitä tähän voi sanoa, yhdyn mielipiteeseen. Kyllähän Kontio käsittelee kirjalijoita ja heidän nousuhumalaisia viisastelujaan ironisesti, mutta ei kyllä kirjailijan (tai runoilijan) glorifioinniltakaan välty.

Viimeinen kommenttii on lyhyesti ja ytimekkäästi "Poe". Kannen sivuliepeessä on edellisen kirjan arvosteluotteissa mainittu Poen lisäksi Baudelaire. Kumpaakaan herroista en tunne, joten tästä ei minulla ole sen enempää kerrottavaa. Kirjassa mainitaan edellisten lisäksi Catullus (neverheard, googlen mukaan roomalainen runoilija ja Saarikosken alter ego, viittaa ehkä jälkimmäiseen), Dostojevski, Strindberg, Nietzsche, Spinoza ja Johannes de Silentio (jouduin tarkastamaan tämänkin googlesta, Kierkegaardin pseudonimi). Tykkään tästä tavasta ilmoittaa omat suosikkinsa kirjallisuuden ja filosofian historiasta. Edellisten lisäksi tuli Kontion tekstistä mieleen paikoin myös Kafka varsin taidokkaiden painajaisten ja päähenkilön metamorfoosio-pakkomielteen vuoksi.

Tuomio: varsin kelvollista kotimaista kirjallisuutta.

Kouluarvosana: 8 1/2

Michael Patrick King: Sinkkuelämää 2

Huoh, mitä hömpänpömppää vanhat ystäväni, Carrie, Samantha, Miranda ja Charlotte, eilen tarjosivatkaan! Sinkkuelämää 1:sen jälkeen en edes tohtinut ajatella kakkososan mahdollisuutta, niin huono ensimmäinen pitkä elokuva Nykin sinkkuneliköstä oli. Siirtyminen TV-sarjan kompakteista puolen tunnin jaksoista 2,5 tunnin elokuvamuotoon ei käynyt kivuttomasti; tuloksena oli todella kökköä väkisinvääntöä. Silti ahmin sitäkin satua innosta hysteerisesti hykerrellen.

Odotukseni Sinkkuelämää 2:sta olivat... ...niitä ei ollut! Ainoastaan tiesin saavani rehellistä huttua 9 eurolla. Elokuva käynnistyi nelikon homoystävien Stanfordin ja Anthonyn häillä, joissa Liza Minelli esitti eurohumppa-esityksen niin vaivaannuttavalla tatsilla, että meinasin pakahtua myötähäpeästä ja pettymyksestä. Ihan näin p*skaa en uskonut saavani.

Elokuva pyörähti käyntiin oikeastaan vasta sitten, kun vanhat (ja siis oikeasti todella vanhat) ex-sinkut pääsivät jälleen saman pöydän ääreen, jossa Samantha kertoi hankkineensa poppoolle viikon luksus-loman Abu Dhabissa. Kun junttura-Charlotte oli taivuteltu hankkeeseen mukaan, sakki pakkasi pakaasinsa täyteen rättejä ja sähelsi tiensä arabivaltioon. Sanomattakin oli selvää, ettei kulttuurien yhteentörmäyksiltä voisi välttyä (ex-)seksipapitarten saapuessa maahan, jossa naiset on tavattu hunnuttaa päästä varpaisiin.

Sinkkuelämää 2:ssa ei ollut juonesta tietoakaan. Missä ykkösosassa kohkattiin kuitenkin Carrien ja Kihon häistä, kakkosessa kipinää yritettiin iskeä Carrien ja Aidanin pienestä suudelmasta. Paukut olivat todella vähissä. Entisestä hehkeästä Carrie Bradshaw'sta oli jäljellä vain kurttuinen luuranko. Muutkin rouvat olivat kuivuneet kasaan nälkäkuureillaan, ja edesmenneestä sähäkkyydestä oli muisto vain. Vaatteet, ah, olisivat näyttäneet huomattavasti paremmilta oikeasti ikäistensä näköisten naisten päällä. Vielä kun Samanthalle oli kirjoitettu kaksi pakollista panokohtausta, olisin halunnut laittaa kädet silmille. Ei enää, juna meni jo!

Vielä yksi miinus ennen kehuja. Sinkkisten kaksi pääosaesittäjää, kaupunkimuoti ja New York, loistivat poissaolollaan. Aavikolla korkokengissä ja liehuhelmoissa taapertaneet tantat olivat todella kaukana kotoa. Sydämeni pomppasi siinä kohtaa, kun Carrie avasi oven entiseen kämppäänsä; muistoja, muistoja 90-luvulta. New York, New York.

Kaikesta huonosta huolimatta, odotin jopa huonompaa. Sinkkuelämää 2 oli loppujen lopuksi ihan viihdyttävä, höttöinen aikuisten satu. Olihan nelikko raahattu ihan lentävien mattojen maahan. Elokuvaa katsoessa tuntui siltä, kuin olisin ahminut mansikkakermakakkua kaksin käsin. Kaikki näkemäni oli täynnä ei mitään, kaikki oli sisällyksetöntä ja häpeilemätöntä pröystäilyä ja yltäkylläisyyttä. Aivot narikkaan. Tällaista nollausta osaa arvostaa sitä enemmän mitä enemmän ikää tulee mittariin. Kunpa sitä vaan ei enää tehtäisi raiskaamalla jotain, joka joskus oli hyvää, ts. ei enää kolmatta osaa, pliiiis!

Vaikeaa sanoa ystävistään mitään pahaa, mutta nyt saa riittää. Tehkää vaihteeksi elokuva vaikka Frendeistä.


Kouluarvosana: 6 1/2

Jukka-Pekka Palviainen: Harkinta-aika

"Harmiton" olisi varmasti se yksi sana, jolla kuvata Jukka-Pekka Palviaisen Harkinta-aikaa (2007). Toisaalta kahdella sanalla kuvailtuna se voisi olla "yllättävän viihdyttävä". Palviainen on allekirjoittaneelle tuntematon kuuluisuus, Harkinta-aika tupsahti ihan vain sattumalta kirjapinkkaan nopealla kirjastokäynnillä.

Romaani kertoo kahdeksattatoista hääpäiväänsä vaimonsa kanssa juhlivasta Jounista. Romanttisella juhlaillallisella vaimo yllättää ja sanoo jättävänsä Jounin. Ottavansa eron. Harkinta-aika astuu heti voimaan ja kestää puoli vuotta.

Vaimo heittää Jounin pellolle heidän yhteisestä talosta ja ottaa tilalle Anssin. Jouni on juuri ennen erouutista jäänyt virkavapaalle rikospoliisin hommista, eikä Jounilla ole elämässää mitään, mikä veisi ajatukset pois erosta edes hetkeksi. Hän käyttää suhteitaan ja asentaa kuuntelulaitteet ex-vaimon ja tämän uuden miehen huusholliin saadakseen jonkinlaisen selityksen siihen, miksi vaimo nakkasi kelvollisen miehen pihalle.

Tarina on melko absurdi, mutta viihdyttävä. Jotkut Palviaisen kielikuvat vaivaannuttivat mutta pääsääntöisesti lukeminen sujui vaivattomasti. Enpä tältä kirjalta syvällisempiä elämänfilosofioita odottanutkaan.

Kirjan lopetus on ihan oivallinen. Jounin ja ex-vaimon avioliitto olisi voinut kestää, jos molemmat tai edes toinen olisi osannut kommunikoida välttävästi. Communication breakdown ja kaikki roskakoriin.

Sadepäivän lukemistoa.


Kouluarvosana: 7 1/7

Katri Lipson: Kosmonautti

Parin vuoden takainen HS:n esikoiskirjailijapalkittu ja Finlandia-ehdokas oli jo ilmestyessään lukulistallani. Sanottiinhan Lipsonin seuraavan suurten venäläisten jalanjäljissä. Lopulta saatuani kirjan käsiini yllätyin kuinka pieni se on. Yllätyin myös tapahtumien sijoittumisesta 80-luvun Murmanskiin.

Seuraavassa hieman kirjan juonesta. Pahoittelut mahdollisista paljastuksista, mutta tuntuu vaikealta käsitellä kirjaa ilman niitä. Kirja kertoo nuoresta ujosta pojasta, Serjozasta, joka on epätoivoisen rakastunut musiikinopettajattareensa. Yhdessä sydänystävänsä Sasan kanssa nuoret haikailevat kosmonauteiksi. Serjozan unelma romuttuu kuitenkin kutsunnoissa paljastuneeseen värisokeuteen.

Tähän asti kaikki selvää. Liekö lukijan tyhmyyttä, mutta jatkossa viljeltäviä hienovaraisia vihjauksia on melko vaikea tulkita. Sasa lyö herätelläkseen ystäväänsä, joka on musertunut pilvilinnoista pudottuaan. Sitten Serjoza kuolee. Tuskin pojan munuaiset Serjozan lyönnistä rikki menivät. Liekö hän hypännyt jostain? Itse en keksinyt parempaa selitystä. Miksi Sasa rupeaa syyttämään foobista opettajatarta kuolemasta? Entä paljastuuko kuvioksi sittenkin se, että opettajatar on ollut kaiken aikaa rakastunut Sasaan, kiusaajaansa? Jos näin on, on se oivallinen käänne.

Selityksiä vaille jää myös monet oivaltavat kysymykset. Humalaisen näkemys elämäntarkoituksesta sekoittuu junan kolinan alle. Miksi pääskyset tulevat pohjoisen lyhyeen kesään visertämään ilosanomaansa jää leijumaan ilmaan vastauksen hukkuessa humalaisen naisen puheripuliin. No, tällaisiin kysymyksiin on ehkä turhakin vaatia vastauksia, pääasia että niitä on heitetty ilmoille. Tarinaan jätettyihin aukkoihin olisi kuitenkin odottanut täytettä. Tämän lukijan neuroosit nousevat ainakin pintaan selittämättömistä tapahtumista. Loppuratkaisukin haudataan sankan lumisateen alle, ja lukijalle jää vain luu käteen.

Vastaamatta jättäminen on toki oiva tyylikeino, mutta jotenkin tuntuu, että kirjailijalla on paukut loppunut kesken huikean huippukohdan jälkeen. Sasan intensiivinen vierailu opettajattaren luona on nautittavaa (tai piinaavaa pikemminkin) luettavaa, mutta tämän jälkeen kirja jotenkin lässähtää. Ihan kuin kirjailija olisi todennut sivumäärän jo riittävän esikoisjulkaisuun ja kiirehtineen loppua kohden.

Jotkut ovat kai nähneet kirjassa koko maailmaa syleileviä merkityksiä säälissä ja inhimillisyydessä. Tottahan kirja herättää säälin tunteita hahmoihinsa, mutta mielestäni päällimmäisenä tunteena kirjassa on ahdistus. Sostakovitshin sinfonioista "kuurokin kuuli ettei ole mitään, ei missään eikä milloinkaan, korkeintaan ankea elämä, pienet asunnot, kuolemanväsyneet vanhemmat, ikuinen rahapula, kutsunnat ja synkkä kaupunki Jäämeren rannalla". Toivoa paremmasta on etsittävä yksittäisistä valonpilkahduksista.

Kirja jätti jonkinverran sulateltavaa, ehkä enemmänkin olisin toivonut. Jotenkin olo jäi sellaiseksi kuin kiinalaisessa olisi saanut liian vähän riisiä syödäkseen, vaikka näin Atkinsin aikakaudella kyseessä ei kovin suuri rikos taida ollakaan. Tarinaa olisi mielellään ahminut kuin suurissa venäläisissä, mutta toisaalta nautinnon kruunavissa vaikeammin pureskeltavissa paloissa ei onneksi säästelty.

Seuraavia odotellessa!

Kouluarvosana: 8 1/2