Francis Ford Coppola: Tetro (2009)

Jo hyvä tovi sitten (kesäkuussa) koirakennelissä haukottiin henkeä erään mestariteoksen äärellä. Postaaminen aiheesta on tahtomatta jäänyt suunnittelun asteelle. Muisteltakoon elokuvaa siis nyt lyhykäisesti.

Francis Ford Coppolan Tetro oli huikea mustavalkoinen kokemus, melkein entiteetti. Argentiinaan sijoittuva tarina Tetrocinin suvun salaisuuksista oli traaginen kuin tango mutta koskettava ja visuaalisesti erittäin kaunis. Bennie (DiCaprio-lookalike Alden Ehrenreich) saapuu kauan sitten kadonneen veljensä, Tetron, uuteen kotimaahan eli Argentiinaan selvitelläkseen välejään veikan kanssa. Tetro (kultti-Vincet Gallo) on hukannut entisen loistonsa lupaavana kirjailijana ja vaikuttaa nykyisin menetetyltä tapaukselta. Tetro asuu Monican (Maribel Verdú) kanssa ja raapustelee kirjoituksiaan salaten jotain suurta jopa kauniilta vaimokkeeltaan. Tetro suhtautuu penseästi Bennieen eikä tahdo kuulla puhuttavan sanaakaan isästään. Veljesten isän henkilöllisyys osoittautuukin kaiken pahan aluksi ja juureksi.

Suurempia paljastamatta juoni ja elokuva toimii!! Tetro on esimerkki sellaisista elokuvista, joita on turha puhua puhki. Se on jokaisen kiinnostuneen itse nähtävä. Jos hieman venytetyltä tuntuva loppu painetaan villaisella, on Tetro todella kelpo elokuva.


Kouluarvosana: 9 1/2

Drew Barrymore: Whip it (2009)

Drew Barrymoren esikoisohjaus Whip it vuodelta 2009 kertoo teinitytön, Blissin (Ellen Page), yrityksestä löytää oma itsensä. Blissin äidin elämäntehtävänä on leipoa tyttäristään pikkukaupungin kauneuskuningattaria, mutta boheemi nörtti-Bliss ei hevin taivu äitinsä tahtoon. Bliss värväytyy naisten roller derby -joukkueeseen nimeltä Hurl Scouts. Äiti vetää ilman muuta herneet nenuliin kuullessaan tyttärensä valinneen kontaktiurheilulajin tyhjänpäiväisen mekossa patsastelun sijaan. Pälä pälä pälä... tällaisia kasvutarinoita on kolmetoista tusinassa, eikä tätä pätkää pelasta edes naisenergia.

Suomeenkin jo rantautuneeseen roller derbyyn mielletään feministisyys, punk-asenne ja vaihtoehtoinen estetiikka, ja tottakai Drew Barrymoren kaltainen hahmo on välttämättä halunnut tehdä aiheesta elokuvan. Junossa häikäissyt Ellen Page on herttainen ja Barrymore on halunnut oman lättynsä pieneen sivuosaan. Noloin rooli, veemäisen bitchin esittäminen, on langennut itseoikeutetusti Juliette Lewisille, joka näyttelee taas kerran itseään.

Elokuva oli lajissaan kai mielenkiintoinen mutta yleisesti ottaen perushuttua. En ole koskaan lämmennyt ajatukselle, että ollakseen feministi naisen täytyy olla myös yksinkertaisen aggressiivinen, hikinen ja täynnä mustelmia. Toivon Drew Barrymorelle onnea ohjaajan uralleen, toivottavasti hän löytää lisää mielenkiintoisia aiheita ja osaa myös hyödyntää niiden potentiaalia paremmin kuin tässä tekeleessä.


Kouluarvosana: 7

Elina Loisa: Julkeat (2010)

Elina Loisan esikoiskirja Julkeat ilmestyi samaan mediamyllytykseen kuin Elina Tiilikan Punainen mekko, ja mielenkiinnosta halusin lukea molemmat. Siinä missä Punainen mekko jaksoi kiinnostaa loppuun asti, Julkeat ei tahtonut kantaa ensimmäistä sivua pidemmälle. Jatkoin kuitenkin sitkeästi lukemista ihan vain saadakseni päiviteltävää. Joka ilta palasin takaisin kirjan pariin, enkä todellakaan muistanut, mitä olin edellisenä päivänä lukenut. Kirja oli täysin yhdentekevää lässytystä.

Kirja kertoo kahdesta röyhkeästä tapatyöttömästä; nimettömänä pysyvästä minäkertojasta, naisesta, joka on kuinkas muuten kuin "kaupungin seksikkäin bisse (=biseksuaali)" ja Maxista, supermuodikkaasta homosta. Parivaljakko valloittaa pintaliitomestat ja ovat edelläkävijöitä siinä, mikä on milloinkin SE juttu.

Kertoja ei nöyrry Kelan tai sossun luukuille, vaan tienailee rahansa pokaamalla varattuja heteronaisia ja kiristämällä näiden epätoivoisia miehiä. Kertoja ja Max kierrättävät samoja miehiä, nainen hoitaa etupuolen, Max takapuolen (I know, I know.... mutta tämä sanonta on oikeasti suoraan kirjasta).

Loisa on kai yrittänyt kirjoittaa kriittisen pamfletin nyky-yhteiskunnasta, mutta tuloksena on todella nolo mahalasku suoraan sontakasaan, jota jokainen kolmekymppinen esikoiskirjailija nykyisin hämmentää. Työnvieroksujista ja pummeista pystyisi takuulla kirjoittamaan nasevastikin, mutta Loisan raapustelu on enemmänkin seiskaluokkalaisen kunnianhimotonta ainekirjoittelua. Kirjaa lukiessa tuntemani myötähäpeä tulvahtaa mieleeni vielä nytkin kun vilkaisen nidettä hyllyssä. En kehtaa myöntää lukeneeni sitä. Siitä pitäisi päästä nopeasti eroon. En halua lasteni joskus löytävän sitä ja menettävän kunnioitustaan minuun.

Julkeista ei ole mitään positiivista sanottavaa. Hyi.


Kouluarvosana: 4

Kevin Smith: Clerks (1994)

Tulipahan nautiskeltua taas pläjäys ysäri-nostalgiaa. Clerks kertoo sekatavarakaupan tiskirotista, Dantesta ja Randalista, ja näiden yhdestä helvetillisestä työvuorosta (vaikka Dantella oikeasti olisikin vapari). Mustavalkofilmi etäännyttää ysärivibat mutta silti parin vuosikymmenen takaa huokuva tunnelma on vahva; lätkäpaidat, altakaljut ruoskatukat ja lippikset nurinpäin. Mahtavaa. Musiikkiraidalla esiintyvät mm. Alice in Chains, Bad Religion ja Soul Asylum. Kaikki ehtaa ajankuvaa.

Leffassa ei ole mitään juonta. Dante ja Randal vain lätisevät parisuhdekiemuroista, veemäisistä asiakkaista ja iltapäivälehtien tabloideista sellaisella sykkeellä että katsojaa hengästyttää. Tosi amatöörimäinen ja pienen budjetin elokuvahan tämä on. Ohjaaja Kevin Smith hengailee Silent Bob -hörhön roolissa Quick Stopin ulkopuolella. Clerks on paljon velkaa mm. Richard Linklaterin Slackerille.

Hauska elokuva, jonka uusintakatsomiseen palaamme todnäk aikaisintaan 20 vuoden kuluttua.


Kouluarvosana: 7 1/5

Marc Webb: (500) Days of Summer (2009)

Tuli katsottua kehuttu (500) Days of Summer, joka olikin ihan hyvä romanttiseksi komediaksi. Leffa kuvasi ehkä hieman särmikkäämpiä ihmisiä kuin rakkaustarinat yleensä. Pariskunta oli ihanan kreisi sekoillessaan Ikeassa ja muuta kivaa. Niin no, ainakin sekoili Ikeassa. Paljon oli hyvää musiikkia, joka liittyi aina tarinaankin. Oli kai elokuvassa jotain muutakin, mutta ei tämä nyt mikään mestariteos ollut sentään.

Juoni oli kuten rakkaustarinassa yleensä (vaikka elokuva kiistääkin olevansa rakkaustarina). Poika rakastuu tyttöön (tai mies naiseen, mutta elokuvassa heitä kutsutaan pojaksi ja tytöksi), he alkavat tapailla, tyttö ei tykkääkään pojasta, sitten poika meinaa saada tytön takaisin, mutta lopulta tyttö ei rakastakaan poikaa, mutta onneksi poika tapaa lopussa jonkun yhtä upean tytön ja myös tyttö numero 1 on jo onnellisesti naimisissa eli loppu on kuin onkin onnellinen.

Viihdyttävä elokuva

Kouluarvosana: 8-

Jouko Kokkonen: Kontula - Elämää lähiössä (2002)

Entusiastina tuli luettua taas lähiökirjallisuutta, tällä kertaa Kontulasta. Vaikken itse olekaan koskaan asunut siellä, niin Kontula on kuitenkin the main mesta niin itselleni kuin varmasti muillekin lähiöfanaatikoille. Kontulaa on pidetty symbolina kaikelle negatiiviselle, mitä lähiöasumiseen on tavattu liittää, vaikka paikan omat asukkaat jatkuvasti sotivatkin käsitystä vastaan. Asukkaat (luonnollista kyllä) jaksavat todistella asuinpaikkansa mahtavuutta kohta lähes viidettäkymmenettä vuotta.

Jouko Kokkonen, Keinutien oma poika, on lähtenyt sotajalalle median antamaa yksipuolisesti negatiivista kuvaa vastaan. Kokkonen haluaa buustata kontulalaisten jo ennestäänkin vahvaa identiteettiä, julistaen monen monta kertaa, ettei median välittämä rankka kuva Kontulasta ole todellinen. Että Kontulan maine on täysin perusteeton. Kröhöm.

Kirja on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa Kokkonen esittelee Kontulan ja Mellunkylän historiaa 1900-luvun alusta aina nykypäivään (siis 2002) asti. Ensin paikalla touhuttiin venäläisten linnoituksia ja tykkiteitä 1915 alkaen. Vähän myöhemmin alueelle alkoi nousta omakotitaloasutusta, sekä aluetta hallitsevat Bergströmin ja Jusleniuksen isot tilat. Tämä ajanjakso käydään kepeästi läpi Kokkosen halutessa keskittyä ennemminkin 1960-luvulla alkaneeseen betonirakentamiseen. Kirja tempaisee mukaansa ja kertoo elävästi rakennusvaiheista, muuttoaallosta, palveluiden puutteesta ja lopulta saapumisesta alueelle, asukkaiden omista kokemuksista alun hapuilusta lama-ajan kurimukseen. Askarruttavalta tuntuu Kokkosen kiihkeä Kontulan puolustus samalla kun asukkaiden omista haastatteluista on luettavissa melko ankeita kokemuksia.

Kirjan puoleen väliin mennessä historia on kutakuinkin saatu pakettiin, ja Kokkonen antaa vuoron asukkaiden tarinoille, kpl per asukas. Yhteensä 21 kappaletta. Viimeistään näitä tarinoita lukiessa käy räikeästi silmille kirjan ristiriitainen message. Kokkosen "Kontula on väärinymmärretty, hyvä asuinpaikka" -jankutus menettää uskottavuutensa, kun asukkaista mm. talkkari ja eräs elämää nähnyt nainen kertovat muistojaan narkkareista, jotka hyppivät alas 8-kerroksesta ja nuorisovandaaleista, jotka terrorisoivat rappukäytäviä ja pyöräkellareita. Sekakäyttäjien kansoittama ostari näyttäytyy lähes jokaiselle 21 asukkaasta Helvetin esikartanona, jonne menemistä kannattaa välttää viimeiseen asti. Asukkaiden tarinat antavat ymmärtää, että metsään rakennettu lähiö ei ole enää edes lähellä luontoa, vaan se on motareiden rajaama ongelma-alue, jonka leviämistä ja tiivistymistä estellään hampaat irvessä.

Pidin kirjasta ehdottomasti, aivan kuten lähes kaikesta muustakin lähiö-skeneen liittyvästä, mutta raakilehan se todellisuudessa oli. Kirjaan olisi ehdottomasti pitänyt liittää kartta jos toinenkin, ja Kokkosen ja kustannustiimin kömmähdykset kielenhuoltoon liittyen olivat anteeksiantamattomia. Joka toisessa lauseessa oli kielivirhe tai ainakin lyöntivirhe, ainakin kerran lause loppui kesken sivun alalaidassa, muttei jatkunutkaan seuraavalla sivulla. Jossakin kohtaa sivun ylälaidasta puuttui tekstiä niin, ettei ajatuksesta meinannut saada kiinni. Oliko kukaan oikolukenut pläjäystä??? Ei todellakaan. Näin vaatimattomilla avuilla luulisi kenen tahansa saavan opuksensa painoon. Ärsyttävää, amatöörit!!!!!!

Ja niin kuten eräs kirjassa kirjoittanut asukas sanoo, vasta Länsi-Helsingissä asuttu verrokkiaika auttoi avaamaan silmät K:n todelliselle luonteelle.


Kouluarvosana: aiheesta 10, tekstistä 5

Werner Herzog: Paha poliisi - Määräsatama New Orleans (2009)

En ole koskaan pitänyt Nicolas Cagesta. Tämän elokuvan nähtyäni en tiedä miksi. Cagen veto pahana poliisina on aivan mahtava. Okei, mies taisi näytellä suht samanlaisen roolin jo Bringing Out the Deadissa. Ja Harvey Keitel hurmasi saman nimisessä elokuvassa jo parisenkymmentä vuotta sitten. Vaan mikäs siinä. Cagen näyttelijäntyö on aivan häikäisevää katsottavaa ja Paha poliisi – määräsatama New Orleans on aivan verrattoman viihdyttävä elokuva.

Cagen esittämä Terrence Mc Donagh on siis arvatenkin paha poliisi. Siis todella paha. Mc Donagh on murhatutkijana alansa huippuja, mutta varjopuoliin kuulu hänen nautinnonhakuinen elämäntyylinsä. Kaverille maistuu jos jonkinlaiset huumeet – siis kovat sellaiset, jotka hän hankkii keinoja kaihtamatta - reseptillä, ilman reseptiä, tyttöystävältään (joka on prostituoitu), poliisin takavarikoimasta materiaalista ja pidättämiltään rikollisilta. Kuivina kausina hän väijyy otollisia kohteita New Orleansin yössä. Uhkaamalla pidätyksellä saa saaliiksi savut tai kahdet ja seksiäkin, jos hyvin käy.

Kuulostaa siis melko samanlaiselta kuin vuoden 1992 Paha poliisi. Vertailut Harvey Keitelin lurjukseen unohtuvat kuitenkin pian Cagen maanisen menon temmatessa katsojansa mukaansa. Tässä elokuvassa ei sorruta moralisointiin, vaan annetaan stoorin kulkea menojaan mustan puhuvaan huumoriin kallellaan. Vai mitä sanotte murhatutkijasta, joka kesken kuulustelun sytyttää jointin palamaan - ”tykkään että tämä rentouttaa minua vähän, haluatko sinä?”. Tai AA-kerhossa käyvästä vanhuksesta, jonka tyttöystävä kallistelee jatkuvalla syötöllä bisseä tämän nenän edessä. Huippunsa elokuva saavuttaa McDonaghin päästessä polttelemaan leikkaamatonta crackiä tosi gangstojen kanssa. Flippailun lomassa paha poliisi tapattaa velkojansa uusilla bisneskumppaneillaan.

Tykkäsin myös elokuvan lopusta - siitä miten juoni punottiin lopulta kasaan odottamattomien käänteiden kautta, vaikkei siinä mitään ainutlaatuista ollutkaan. Mukavaa oli myös tapahtumien sijoittuminen New Orleansiin, joka kaiketi Katrina jäljiltä on melko lailla sekaisin. Varmaan jotain tekemistä elokuvalla oli kansakunnan moraalisen rappionkin kanssa.

Hyvää viihdettä!

Kouluarvosana: 8 1/2,